lauantai 11. maaliskuuta 2017

Uskallatko antaa palautetta?

Olen aloittanut tämän hetkisen blogini testimielessä, puhtaasti harjoituksena. Olen ottanut tietoisesti avoimen linjan kirjoituksissani. Tuntuu kuitenkin, että se karkottaa palautteen antajat. Ihmiset eivät uskalla puhua tekstin sisällöstä ja siihen liittyvistä asioista rehellisesti silloin kun niihin liittyy voimakkaasti henkilökohtaisia asioita. Tulee tarve kehua tai kierrellä. Kommenttiosio huutaa tyhjyyttään. Pyydettäessä annetaan kritiikkiä rakenteesta ja ulkoasusta.

Kuitenkin elämä on henkilökohtaista. On helppo piiloutua sen yhteisön taakse, jossa työskentelee. On helppo ottaa virallinen rooli, puhua yleisellä tasolla korulausein, siten kuin on opetettu, unohtaa se mitä ihan itse ajattelee ja tuntee. Sellaisella tasolla ei kuitenkaan ole mitään todellista merkitystä kenellekään. Se ei pelasta ketään, eikä muuta mitään, siihen ei voi samaistua.

Kun kirjoittaa voimakkaan henkilökohtaisella otteella, on vaarana nolata itsensä. On vaarana, että lukija tuntee myötähäpeää. Että hänessä herää muitakin tunteita kuin mielihyvää. Se se vasta vaarallista onkin. Minusta tärkeintä on, että teksti herättää tunteita. Jos se niin tekee, onko se oikeasti vaarallista?

Jos ei teksti ole laadultaan huonoa, niin karkoittaako muistutukset herkistä asioista silti lukijat? Miten mitata lukijan epämukavuusalueelle joutumisen syvyyttä? Miten tiivistää tekstiä niin, ettei pelottavalla alueella tarvitse olla niin kauaa, ettei tee mieli palata? Miten saada kiireinen ihminen lukemaan haastava kirjoitus loppuun asti? Tälläisiä asioita vaikeiksi mielletyistä asioista kirjoittavan kirjoittajan on mietittävä, eikä niihin aina löydy vastauksia. Joskus tekstin sisältö jää näköalattomaksi koska asioista ei uskalleta keskustella, tai niistä keskusteleminen herättäisi liikaa syvältä itsestä käsiteltäväksi nousevia tunteita.

Itse olen tottunut elämään epämukavuusalueella. Siksi en näe asioita samalla tavalla kuin valtavirta. Silti haluaisin koskettaa valtavirtaa. Pikkuriikkisen ravistella, muistuttaa sisäisestä lapsesta, joka niin räikeästi paistaa läpi jokaisesta virkaintoisesta aikuisesta, halusi hän tai ei. Toivoisin että ihmiset uskaltaisivat tutustua tuohon suloiseen lapseen, jolla on aivan valtavasti annettavaa.

Miksi henkilökohtaisella otteella kirjoittaminen pelottaa? Mitä tunteita se sinussa herättää? Uskallatko antaa rakentavaa palautetta?