Arkihäpeästä arkionnellisuuteen

Palasin kaksi viikkoa sitten kuukauden kestäneeltä reppureissulta Espanjasta pienen poikani kanssa. Matkalla alitajuntani sai työskennellä vapaasti, sillä aikaa ja voimia muuhun kuin reissuun liittyviin asioihin ei juurikaan riittänyt. Yövyimme kahdeksassa eri paikassa, tutustuimme lukuisiin uusiin ihmisiin, saimme espanjalaisia ja suomalaisia tuttuja ja yhden uuden, rakkaan ystäväperheen. Järjestimme roskienkeruutalkoita ja innostimme ihmisiä toimimaan, ilman palkkaa tai muuta korvausta. Koin olleeni täysin mukavuusalueeni ulkopuolella ja pakon edessä paljon sosiaalisempi, kuin mikä ehkä on pidemmän päälle itselleni sopivaa. Olin jo ennen matkaa kohdannut suuria tunteita, jotka olivat heilautelleet mieltä ylös alas. Olen kuitenkin onnellinen, että toteutin matkani. Saamani valohoidon lisäksi alitajuntani sai olla rauhassa itseni harrastamalta jatkuvalta sörkkimiseltä... en juurikaan reflektoinut, jäänyt punnitsemaan vaihtoehtoja loputtomiin, en antanut lamauttaville tunteille valtaa, vaan TOIMIN.

Haluatko eroon häpeästä? Tee jotain hullua

kuva: Pixabay

Matkaan lähtiessä tein tietoisen päätöksen hiljentää erään tunteen sisälläni, jonka nimen tiesin varsin hyvin: se on HÄPEÄ. Häpeä on tunne, joka valtaa kokonaan ja kohdistuu omaan minuuteen ja olemiseen. Se eroaa syyllisyydestä, koska siihen ei ole syytä, eikä se kohdistu yksittäiseen tekoon tai tekoihin, vaan omaan itseen. Olen kantanut tuota syövyttävää tunnetta sisälläni ihan pienestä asti, kuunnellut sen typeriä juttuja ja inhonnut sen kuristavaa oloa kropassani. Olen pyristellyt, kärsinyt, saanut välillä elää siitä vapaana ja herännyt taas jonain aamuna huomaten, että se on noussut ja takertunut takaisin kurkkuuni sairastuttamaan minua. Mitä lievemmäksi sen vaikutukset ovat tulleet, sitä vähemmän sitä enää siedän. Kuten kerroin aiemmassa blogitekstissäni, haluaisin käydä karistamassa loput arkihäpeästäni ammattitaitoisella hypnoterapeutilla, kunhan saan aikaiseksi säästää hieman rahaa sitä varten...

Lapsena olisin aina halunnut näytellä, laulaa ja olla esillä. Lopulta häpeä esti minua tekemästä niin. Silloin minulla ei kuitenkaan ollut vielä nimeä tuolle tunteelle, saati keinoja sen käsittelemiseen. Vaikka sain kehuja esiintyessäni, muistan ikuisesti sen huonouden ja ulkopuolisuuden tunteen, ajatuksen, että minussa on jotain perustavanlaatuista vikaa ja jos vain osaisin olla jotenkin toisin, ehkä pärjäisin. "Jouduin" lopettamaan nuorisoteatterin kesken, koska en uskaltanut ottaa poikaa kädestä. Tai siis uskalsin, teinhän jatkuvasti kaikkea muutakin pelottavaa - mutta samalla se sai minut täysin lukkoon, ja sain epäonnistumisen kokemuksen toisensa perään. Toisilla, jopa ammattinäyttelijöillä, sellainen purkautuu paniikkikohtauksin. Itsekin sain yhteen aikaan nuoruudessani paniikkikohtauksia, muun muassa opiskelutilanteissa ja auton ratissa, mutta koen niiden liittyneen omalla kohdallani runsaaseen alkoholin käyttöön, eli joko henkisiin tai fyysisiin vieroitusoireisiin. Elämä tuntui liian raa-alta selvin päin. Silti olin yllytyshullu ja huumauduin myös muiden katseista irrotellessani, tehdessäni kaikenlaisia hulluja tempauksia selvinkin päin. Aina se ei vain onnistunut.

kuva: Pixabay

Koko aikuiselämäni on ollut paluuta lapsuuteeni. Nykyään en koe siinä olevan mitään väärää, päin vastoin, mitä paremmin sisäinen lapseni parantuu, sitä paremmin kaikki ympärillänikin voivat. Olen sitä paitsi sitä mieltä, että meissä jokaisessa on joka hetki läsnä se, mikä olimme lapsena, enemmän tai vähemmän, halusimme tai emme. Itse olen läpikäynyt kolmivuotisen psykoterapian, lukuisia kuntoutusmuotoja mm. kuntoutuskurssin, teatterityöpajan ja tanssiterapian. Lisäksi olen työstänyt asioita kirjoittamalla ja muilla taiteen keinoilla. Lapsuuden trauma-arkun viimeinen naula tuntui olevan viime keväänä ja loppukesästä täydelle katsomolle näytteleminen ihmisiä syvästi koskettaneessa "Solveigin laulu" -näytelmässä Solveigina, jonka äiti mm. potkii lapsensa tajuttomaksi lavalla, omien vanhempieni itkiessä (ja oletettavasti katuessa tekojaan) katsomossa.

Eroon arkihäpeästä

Arkihäpeä on kuitenkin melkein yhtä lamauttavaa, kuin traumahäpeä. Se voi olla jäämistöä traumahäpeästä, kuten itselläni. Mutta se on salakavalampaa, huomaamattomampaa. Se iskee ihan tavallisissa tilanteissa, kun joku sanoo jotain odottamattomalla äänensävyllä tai "torjuu" sinut tai mielipiteesi. Kun asiat eivät menekään niinkuin oli tarkoitus, tai et osannutkaan esiintyä tai tehdä jotain siten, kuten olisit toivonut. Kun et olekaan ihan siinä tikissä kun oli tarkoitus, sekoilet sanoissa, unohdat asioita tai voimasi ei riitäkään. Tai leukaan kohoaa mehevä finni.

Arkihäpeän seuraukset on helppo naamioida normaaliksi käytökseksi tai itsesuojeluksi. Se voi ilmetä kontrolloinnin tarpeena, kuten urheiluaddiktiona, muuna riippuvuutena tai lievänä syömishäiriönä. Sen määräämänä voi toimia itseään vastaan, syyttää muita ja projisoida pahan olon heihin, tai naamioida jälkiä uskottelemalla itselleen olemalla tietynlainen: introvertti, erityisherkkä (huom: olen itse sitäkin), sitoutumiskammoinen, läheisriippuvainen, addikti, mielen tai kropan sairauteen tai ominaisuuteen loppuiäksi tuomittu, kiivasluontoinen, ailahteleva, tai mikä tahansa. Voi edetä askeleen edemmäksi ja rakentaa jostain yhteiskunnassa tarjolla olevasta roolista tai lokerosta itselleen suojapaikan. Voi jäädä jumiin vertaisryhmään, ammattiin, titteliin, perheeseen, parisuhteeseen, harrastusporukkaan, työttömyyskortistoon, mielenterveyspalveluiden asiakkaaksi tai mihin tahansa. Kaikista edellä mainituista on hyötyä niin kauan, kuin ne eivät määrittele, vahingoita tai kahlitse sinua. On ihanaa sitoutua johonkin omasta tahdostaan, ei häpeän ja elämän pelon vuoksi.

kuva: Pixabay

Ennen häpeä esti minua toimimasta. Nyt koen olevani suhteellisen vapaa. Tiedostan tunteet, joilla se yrittää minua tavoitella, ja sen, etteivät ne ole totta. Saatan toki tipahtaa niihin hetkeksi, mutta nousen nopeammin kuin koskaan ennen. Teen sitä mitä haluan, olosuhteista välittämättä. Uskallan kulkea kohti omaa tähteäni! Kirjoitin Operaatio NikkeNaken toisessa tekstissä hieman mielen siivoamisesta. Viittasin myös häpeästä vapautumiseen. Koen onnistuneeni siinä taas hieman paremmin. Toimintaani tukevat myös toistuvat tapahtumat elämässäni, joissa minulle esitellään erilaisia kohtaloita: ihmisiä, jotka eivät voineet valita, ihmisiä, jotka ovat menettäneet jonkun, oman terveytensä, toimintakykykynsä, tms. Silti monet heistä toteuttavat unelmiaan. Viimeisimpänä tapasin uskomattoman valoisalta vaikuttavan, nauravaisen, sikainfluenssarokotteesta narkolepsian saaneen nuoren miehen, joka on joutunut suunnittelemaan koko elämänsä uudestaan. Minä en usko, että meidän perusterveidenkään ihmisten on tarkoitus elää elämäämme yhtään millään muulla tavalla kuin nauttimalla siitä, kokeilemalla rajojamme ja toteuttamalla unelmiamme!

Operaatio NikkeNakke sai päästämään irti

Operaatio NikkeNakke oli yksi sellainen asia, joka minua hävetti, mutta toteutin sen silti. Minua hävetti, kun sain (vain pari yksittäistä) lamauttavaa, ymmärtämätöntä viestiä. Silloin häpeäni huusi: "Mitä oikein kuvittelet tekeväsi? Ketä kiinnostaa? Oletko aivan seonnut?" En suostunut kuuntelemaan, poistin viestit ja jatkoin eteenpäin. Ostin lennot ja suunnittelin joukkorahoituskampanjan, yritin saada osa-asuntoni vuokralle. Kun rahoitukset menivät mönkään, häpeä nousi taas: "Luovuta jo! Miten voit olla noin typerä? Sinulla on pieni lapsi! Et voi tehdä tuollaista! Ihmiset luulevat sinua huijariksi ja kerjäläiseksi." Mutta juuri sitähän halusin ihmisille näyttää: Voit tavoitella unelmiasi silti, vaikkei sinulla olisi paljoa rahaa, vaikka olisit yksinhuoltaja, vaikka joutuisit hetken kituuttelemaan, vaikka "joutuisit" reppureissaamaan, "turvautumaan" sohvasurffaukseen, ja niin edelleen... Et ikinä voi saada niin hienoja kokemuksia hotelleissa, kuin edullisten AirBnb- ja ilmaisten Couchsurfing-isäntien tai emäntien luona. On paljon vaikeampaa tutustua paikallisiin, jos ei osaa kieltä ja pysyy koko loman samassa hotellissa tai loma-asunnossa. Hidas matkailu avartaa, siitä jää hyvä olo pitkäksi aikaa!

Oli ihanaa voittaa ihmisten luottamus, että he näkivät mitä olen ja teen: Haluan, että luonto ja ihmiset voivat hyvin ja aion tehdä töitä sen eteen. Oli ihanaa innostaa ihmisiä mukaan ja saada vahingossa mediatkin kiinnostumaan! Oli ihanaa nähdä, kuinka paljon pystyin kokemaan ja näkemään niin pienellä budjetilla, muiden korvaamattomalla avulla toki! (Itse asiassa olisin päässyt paljon halvemmalla pysymällä koko kuukauden samassa asunnossa - maksoin ekasta kahdesta viikosta enemmän kuin moni kokonaisesta kuukaudesta paljon suuremmassa asunnossa - mutta lopulta olen enemmän kuin onnellinen, etten sitä tehnyt. Olisin jäänyt niin paljosta paitsi.) Olen onnellinen kaikista valinnoista, joita matkallani tein.

En ole enää yrittäjä, vaan tekijä

Menneisyyttäni leimaa luovuttaminen, pakeneminen ja kesken jättäminen. Häpeä on pelannut näissä tilanteissa suurta roolia. Toisaalta ne johtuvat myös siitä, että herkkä kroppani on kertonut minulle nopeasti, kun olen mennyt väärään suuntaan. Ja minähän olen yrittänyt mennä, lukemattomia kertoja, koska en ole halunnut kuunnella sitä. Olen kokeillut ja yrittänyt. Kokeillut ja yrittänyt. Ja aloittanut taas alusta. Jos sen kaiken energian olisi saanut kohdistettua johonkin oikeaan, voi mitä hienoa siitä olisikaan syntynyt!

Nyt kohtasin häpeäni taas: kävin keväällä pari yrittäjyyskurssia, tein kattavan liiketoimintasuunnitelman ja sekä uusyrityskeskuksen, että työkkärin väki oli yhtä innoissaan kuin minäkin. Sitten sain finnveran päätöksen: "emme voi taata sinulle lainaa". Tuntui kuin matto olisi vedetty jalkojen alta ja tiiliseinä tullut vastaan, vaikka ymmärsin päätöksen perustelut. Työnsin ahdistuksen tunteet johonkin loppureissuni ajaksi. Kotona tipahdin aika suureen motivaatiokatoon, mutta en mennyt toimintakyvyttömäksi. Jatkoin rahoitusvaihtoehtojen läpikäymistä, ja uusia sellaisia ilmestyikin, vaikka kurkussani huohotti taas se tuttu ääni: "Mitä oikein kuvittelet? Ihan paska koko suunnitelma! Miksi kukaan tukisi tyhjätaskua riskien ottajaa, jolla ei ole referenssejä? Katso nyt työsi jälkeä! Et saa mitään aikaiseksi! Millä luulet maksavasi kaiken takaisin? Kannattaisiko vaan luovuttaa?" Ja niin edelleen... Stressaaminen söi voimia, joka taas laski työtehoa. Kohdistin huomioni ja aikani muuhun kuin itse työhöni.

Mutta sisälläni oli vahvempi ääni, joka sanoi: "Älä luovuta - hyväksy vain realiteetit! Älä usko häpeää, joka yrittää lytätä arvosi ja taitojesi laadun. Se ei ole totta! Kukaan ei ole seppä syntyessään. Kaikki selviää ja kaikkeen löytyy ratkaisu." Palautin mieleeni opettajieni ja ohjaajieni lausumia voimauttavia sanoja: "Sinä olet lahjakas!" "Kun vain lopetat selittelyn, niin vain taivas on rajana." Päätin jatkaa itseeni ja ideoihini uskomista. Lopulta sain valita kolmen rahoitusvaihtoehdon väliltä! Päätin edetä niillä keinoin, mitkä minulle tarjottiin, vaikkeivät ne olleetkaan juuri samat kuin suunnitelmissani. Häpeä ei estä minua tällä kertaa!

Niinpä otin itseäni niskasta taas kerran ja perustin yrityksen. Meni syteen tai saveen, olen valmis oppimaan elämältä, mitä minun on tarpeen tietää ja osata. Lisäksi toteutan toista unelmaani: näyttelemistä. Olen ollut teatterilavan lisäksi tänä vuonna avustajana parissa eri tv- ja filmiproduktioissa, osallistunut koe-esiintymisiin ja ollut jopa pienessä puheroolissa yhdessä suositussa tv-sarjassa. Samalla olen tuntenut sisäisen arvoni, pyytänyt palkkioita ja miettinyt tarkkaan, mikä on rakkaan aikani väärti. Yritän pysyä samaan aikaan nöyränä ja itsevarmana. Siinä on mielestäni haastetta kyllikseen... Onneksi minulla on roolimalleja.

kuva: Pixabay

Sanna Wikströmin ajatuksia

Kävin viime viikon tiistaina kuuntelemassa Hidasta Elämää-sivuston ja -kirjakonseptin luonutta Sanna Wikströmiä Järvenpään kaupunginkirjastossa. Yllättäen hän puhui samasta aiheesta: siitä, miten oli aina kokenut tarvetta tulla nähdyksi, mutta samalla pelännyt yli kaiken, että joku näkisi hänet "paljaana", omana itsenään. - Että jos sitten katoaakin olemasta, jos muut näkevät mitä itse todella on. Hänkin oli pelännyt ja jännittänyt niin paljon, ettei kyennyt tekemään asioita, joita koki tärkeäksi, koska ei kokenut pystyvänsä niihin. Sen sijaan hän eli muiden ihmisten elämää. Nyt luovuuden padot ovat auenneet ja asioita tapahtuu vauhdilla. Itselläni on aivan samanlainen olo! Hän puhui häpeästä, joka juontuu pohjimmiltaan arvottomuuden tunteesta. Olen itse lukenut aiheesta runsaasti, ja juuri tuo sama arvottomuuden tunne on se, jota Narkissos (narsisti) ei suostu kohtaamaan lainkaan. On siis tervettä kohdata häpeänsä ja päästää siitä irti. Keinoja on kyllä olemassa!

Lainasin juuri Sannan ja Jutta Gustafsbergin uusimman "Tsemppikirjan". Siinäkin Sanna sivuaa häpeä-aihetta. Luen myös toista mielen hallintaan pureutuvaa kirjaa, jossa kirjoitetaan mm. FLOWSTA. Olen kokenut flow:ta luovissa opinnoissani, ja toisaalta nähnyt, millä sen saa karkotettua: negatiivisissa fiiliksissä ja ajatuksissa vellomisella. Paskat olot on paras saada kanavoitua ulos, ei itseen, eikä muihin, vaan ulos... ei niitä saa peitellä sisälleen, mutta niiden purkamiseen EI SAA myöskään jäädä kiinni. HÄPEÄ on mielestäni flow:n selvästi suurin vastamyrkky, ja toisin päin. Itse aion nyt panostaa yhä enemmän arjen onnellisuuteen: aion nauttia lämpimästä sylistä, liikunnasta, ruoasta, rauhallisista teehetkistä, arkisista keskusteluista, kynttilän valosta, pienistä irtiotoista ja - onnistumisista. Ja haaveilla edelleen isosti!

Millaisia kokemuksia sinulla on häpeän voittamisesta? Olisi kiva saada keskustelua aiheesta.

Operaatio NikkeNakke: Päivät 30.-31. Viimeiset talkoot ja koirakummeina Suomeen

Talkooporukka ihmettelemässä siivottua rantaa ja taustalla ihmisiä koettamassa onneaan, sattuisiko poliisit paikalle, jolloin uinnista rapsahtaisi monen tuhannen euron sakot

Viikko Suomessa on kulunut yhdessä hujauksessa. Mutta palataan hetkeksi takaisin Espanjaan... Torstaina vietimme viimeiset talkoot ja paikalle saapuikin monta innostunutta talkoilijaa. Kuljimme punaisen suolajärven rantaan, luonnonsuojelualueelle, joka on kaikenmaalaisten uimareiden suosiossa, vaikka uiminen alueen suolalaguuneissa on ollut kiellettyä tietääkseni jo vuosia. Nyt Torreviejan kunta on alkanut tiukentaa valvontaa ja sakotusta. Esimerkiksi koirien viemisestä rantaan voi saada jopa 6000 euroa sakkoa.

Ihmisiä kanistereineen menossa uimaan kielletyille vesille

Varo, ettei haukkusi ulkoilutus maksa sinulle tuhansia euroja.

Torreviejakin suojelee luontoa

Suolajärven reunat ovat olleet paikoin todella roskaisia (kts. kuvakooste aiemmasta blogikirjoituksestani vastarannalta). Kaupunginpuoleinen rantakin on ollut pitkään kauttaaltaan roskattu mm. isoilla vesikanistereilla, joilla uimarit huuhtovat suolat pois ihostaan. Ranta oli kuitenkin yllättäen siivottu jo lähiaikoina, joten hajaannuimme kolmeen eri paikkaan nikkenakkeilemaan kahdeksi tunniksi ja hommaa kyllä riitti.

Torreviejan kaupunki satsaa suolajärven alueeseen. Milloin se satsaisi myös kierrätykseen ja jätehuoltoon?

Jotkut jatkoivat pyörällä rantoja pitkin paikkaan, jota ovat siivonneet jo aiemmin ohikulkiessaan, jotkut löysivät roskaisen puiston, jonka tyhjensivät tumpeista ja muusta roskasta, ja me Leevin ja uuden tuttavamme kanssa siirryimme suurelle Habaneraksen läheistä Burger Kingiä ja huoltoasemaa vastapäätä olevalle läpikulkutontille, jolla lenkkeilytetään paljon löytöeläintarhan koiria. Kerroin siitä viime blogitekstissäni.









Tyhjällä tontilla roskien määrä oli aivan järkyttävä, maa on täynnä rikkonaista lasia, kaikkea mitä vain keksiä saattaa ja sadoittain "liikenneympyrätyttöjen suojavälineitä". Siivosimme viereiseen roskikseen monta jätesäkillistä roinaa, joista moniin teräviin kappaleisiin olisi ollut helppo satuttaa itsensä.

Jos ei käynytkään flaksi, voi vaikka pelata black jackiä.

Rescue-koirien lentokummeiksi

Talkoista suuntasimme Leevin kanssa kaivamaan pitkät housut esiin ja pakkaamaan laukut. Aamuyöstä lähdimme kohti Alicanten lentoasemaa. Saimme kuljetuksen kentälle paikalliselta "tutun tutulta" ja aluksi jännitti tuleeko hän edes paikalle, kun kommunikointi oli ollut vähän puutteellista. Kentällä taas jännitettiin, tuleeko kaikki koirat ajoissa, ja moneltako, espanjalaisen aikakäsityksen tietäen... Ensimmäisenä ehkä 10 minuuttia myöhässä aamuviidestä saapui kolme pientä koiraa yhden saattajan kanssa ja vielä ehkä kymmenisen minuuttia myöhemmin yksi iso, mutta suloinen ja säyseä koira. Kaikki olivat tosi kilttejä ja rauhallisia.

Leevi piti huolta pienimmäisestä

Vähän hirvitti jo tässä vaiheessa Helsingin päädyssä koirien ulossaattaminen, koska minulle oli sanottu, että kaikki koirat ovat pieniä. Ne eivät mitenkään mahtuisi yksiin kärryihin ja toisen tarvitsisin omille tavaroillemme, eikä Leevin voimilla työnnettäisi niitä... No, se olisi sen ajan murhe. Kaikki selviäisi varmasti! Pienimmällä koirulilla oli vatsa kuralla, johon saattaja oli onneksi varautunut saveteilla, joilla pyyhki sitä mukaa kentän kivilattiaa. Pelkäsin (turhaan) saman jatkuvan ruumassa. Sitten pääsimme normijonon ohi erikoistavaratiskille ja alkoi passien ja kuljetuskoppien tarkastus.

Ensiksi minulle väitettiin, että vain kaksi koirapaikkaa oli varattu, vaikka lipuissa luki neljä, mutta lopulta asia olikin ilmeisesti ok. Yhdessä kuljetuskopassakin oli jotain hämminkiä (ehkä koossa, lukituksessa tai varustelussa), mutta lopulta pääsimme viemään koiria läpivalaisuun. Harmitti, kun en ymmärrä paremmin espanjaa... Taas jouduttiin odottelemaan, mutta lopulta pääsimme hyvissä ajoin omaan turvatarkastukseen, saattajien jäädessä hoitamaan läpivalaisun ja koirien luovutuksen. Taskussa kuusi passia olo tuntui suurperheelliseltä. Matkan aikana mietin välillä, mitenköhän koiruudet voivat ruumassa.

Kuljetuskopissa oli jotain hämminkiä.

Helsingissä koirat saapuivat jostain syystä viimeisenä, kaikkien matkalaukkujen jälkeen. Norwegianin virkailija vetosi kiireeseen ja kehotti kysymään kanssamatkustajien apua. Onneksi olin juuri jutellut koneesta noustessa erään mukavan koiranomistajaperheen kanssa ja he auttoivat minua saattamaan koirat ulos.

Calpe ja rannikon pilviputoukset

Aamuauringon ensisäteet

Espanjassa aurinko nousee hetkessä.

Oi! Siellä on lunta!!!

 

Kiitos ja kumarrus

Tälläinen oli Operaatio NikkeNakke. On ollut ihanaa saada yhteydenottoja eri ihmisiltä: sähköpostia siitä, kuinka olemme esimerkillämme innostaneet TOIMIMAAN päivittelemisen sijaan. On myös hienoa, että meidän jälkeemme jäi yksi uusi siivoustalkoilusta kiinnostunut facebookryhmä, jossa on jo kolmattakymmentä jäsentä. (Jos linkki ei toimi, ryhmä on saatettu muuttaa salaiseksi, jolloin mukaan pääsee vaikkapa lähettämällä viestiä minulle.) Tästä on hyvä siirtyä uusiin, hyvää tekeviin ja yhä kunnianhimoisempiin projekteihin. :-)

Kiitos kaikille mukanamme olleille ja ihanaa jatkoa!

Operaatio NikkeNakke: Päivät 25.-29. Haukkuja ja hirvityksiä

Ikimuistoinen reppureissumme Espanjassa alkaa lähestyä loppuaan. On enää kaksi yötä paluulentoon ja olemme taas kokeneet kaikenlaista uutta ja erilaista. Tässä blogitekstissä kerron hyväntekeväisyyshommista löytöeläintarhalla, Halloweenista ja kohtaamisesta ei-toivotun pyhäinyön vieraan kanssa...

Lauantaina siirryimme sohvasurffaamaan viimeiseen yöpaikkaamme Torreviejaan. Oli helpottavaa saada monen yön paikka suomalaisen luota, jolloin ei tarvitse pelätä suuria väärinkäsityksiä, eikä pakkailla, roudata ja purkaa kamoja enää yhtään enempää kuin paluulennolle. Asunto on todella hyväkuntoinen ja oli mukavaa palata kotoisaan kaupunkiin, jossa olimme jo kaksi ensimmäistä viikkoa viihtyneet, ja saaneet jopa tuttavapiiriä.

Lahjoittaisitko sinäkin hengähdyshetken hylätylle koiralle?

 

Eilen oli toiminnallinen päivä: Ensin kävimme kunnallisella löytöeläintarhalla ulkoiluttamassa koiria erään vapaaehtoistyötä tekevän suomalaisnaisen kanssa, sitten kiersimme apteekkeja etsimässä ja löytämässä homeopaattisia valmisteita ja luontaistuotteita pilkkahintaan muun Euroopan hinnoista, ja sitten ajelimme vielä bussilla Pilar de la Horadadan lapsille suunnattuihin Halloween-juhliin ystäväperheen kanssa.

Torreviejan löytöeläintarhalle voi mennä kuka tahansa arkisin klo 10-14 välillä vapaaehtoiseksi ulkoiluttajaksi. Siitä pitää tietenkin sopia paikan päällä henkilökunnan kanssa. Tarhalla oli tiistaina yllättävän paljon väkeä. Pienimmät koirat olivat juuri saaneet taluttajat, joten Leevi ei nyt harmikseen päässyt pitämään hihnaa. Onneksi hän oli saanut taluttaa edellisen majapaikkamme perritoa lauantaiaamuna! Tarha on maan tapaan paljaan taivaan alla ja se koostuu kahdesta osasta: häkeistä ja pienestä ulkoilualueesta, johon pääsee yleensä yksi koira kerrallaan. Kun astuimme tarhan häkkialueelle, koirien räksytys sai kyyneleet kihoamaan silmiin. Nielin suruni ja keskityin rauhoittelemaan pelästynyttä poikaani. Yritin selittää, ettei näitä koiria ole paljoa koulutettu, ja ne haukkuvat, koska ovat tosi pelokkaita ja stressaantuneita, muttei ole mitään hätää.

...tai auttaisitko siivoamaan koirien ulkoilureittiä?

Sain talutettavakseni kuristuspantaisen nuoren Eddien, joka ehti repiä kuonoonsa pienen haavan häkin kalteria vasten riehuessaan, ja veti koko matkan kuin viimeistä päivää, mutta oli muuten aivan ihastuttava tyttö. Kiersimme toisen koiran kanssa lenkin ja pikku hiljaa Eddie alkoi rentoutua. Pysähtyessäni sekin pysähtyi kiltisti. Maa oli täynnä lasinsirua, metallitölkkejä ja vaikka mitä käsittämätöntä rojua, mutta niistä ei oikein voinut nyt välittää. Harmitti, ettemme olleet sopineet torstain siivoustalkoita tänne, vaikka yksi tuleva osallistuja oli ehdottanut niitä ihan lähelle.

Kuva: Leevi

Espanjassa koirilla (tai muillakaan eläimillä) ei ole yleisesti sellaista arvoa, mitä Suomessa pidetään itsestään selvänä. Koiria hylätään, jätetään pitkiksi ajoiksi yksin tontteihin taí asuntoihin, tai tapetaan surutta. Jopa hyvinruokitun oloiset koirat saatetaan päästää portista "hoitamaan itse oman ulkoilutuksensa", vaikkei iso osa paikallisistakaan sellaista hyväksy. Viimeksi tänään todistin tälläistä tapausta läheisessä leikkipuistossa, jossa nuori nainen haki muina miehinä koiran kotiin, kun se oli ensin hoitanut asiansa ja pyyhkinyt pyllynsä pikkulasten leikkialueen tekonurmeen keinujen edessä. Joka paikka on myös täynnä koiran kakkaa. Vaikka olemme liikkunut etupäässä sellaisilla asuinalueilla, joissa kadut ovat suhteellisen puhtaita, olemme astuneet miinaan enemmän kuin pari kertaa kuukauden aikana.

Luonnon lääkkeet pitävät terveenä

 

Täällä apteekista saa ostaa ilman reseptiä lähes mitä tahansa. Olen silti ostanut pelkkiä luontaistuotteita. On ihanaa, kun farmaseutit eivät pyörittele silmiään kysyessäni "vaihtoehtoisia rohtoja". Vatsaoireemme hävisivät ennätysvauhtia parissa vuorokaudessa. Käytin niihin pari hiilitablettia, maitohappobakteereja ja homeopatiaa. Lisäksi olen syönyt muutamana iltana ruokapöpöstä ärhäköityneisiin IBS-kipuihin täällä apteekista ostamaani rentouttavaa Belladonna-valmistetta (Buscapina). Ostin kotiinkin ison kasan luontaistuotteita ja homeopatiaa: Muun muassa hevoskastanjaa nivelille ja verisuonille. Sillä paransin itävaltalaisortopedin neuvosta aikoinaan polvirustovammani, joka pakotti kulkemaan kyynärsauvoilla! Nyt sain lievitettyä sillä niskakipuni ja suojattua vatsaani. Homeopaattiset raepurkit maksavat täällä 4-5 euroa, kun vastaavat Suomessa ovat halvimmillaan noin kympin, normaalisti 15-20 euroa. Muut luontaistuotteet ovat yleensä 5-10 euroa per purkki, ja niitä on myös useimmissa supermercadoissa.

Halloweenia päivätolkulla

 

Tiistaina alkoi kauhujuhlan juhliminen. Lapsille oli järjestetty vaikka mitä toimintaa ja aikuiset olivat panostaneet joka paikassa todella paljon sekä omaan että lapsiensa naamioimiseen. Lapset olivat selvästi tottuneet naamioihin: Vaikka moni lapsi ja aikuinen näytti todella pelottavalta, en nähnyt yhdenkään pienenkään lapsen itkevän tai säikkyvän. Kasvomaalaukset olivat mitä upeampia ja toimintaa oli joka lähtöön. Tarkoituksemme oli aluksi mennä Torreviejan ulkoilmajuhliin, mutta päädyimmekin Pilar de la Horadadaan suureen telttahalliin, jossa ennalta hankituilla lipuilla sai osallistua eri aktiviteetteihin: askarteluihin, herkkujonoon tai kauhujen kammioon. Teltassa oli lähes discomainen tunnelma, mutta onneksi porukkaa ei ollut tungokseen asti. Ulkona paukkui aamuun asti, saahan täällä ostaa ja ilmeisesti myös räjäytellä ilotulitteita milloin vain huvittaa, jos on joku syy.

Espanjalaisessa koulussa (sis. eskarin ja sitä varhaisemmat koululuokat) Halloweenia oli juhlittu koko päivä "tanssimalla ja sotkemalla", kertoivat ystäväperheen lapset. Kaikki olivat panostaneet uskomattoman paljon pukeutumiseen, eikä mitään tarvinnut opiskella. Keskiviikko 1.11. eli pyhäinpäivä oli tietenkin vapaapäivä. Tänään menimmekin vielä paikallisen suomalaisperheen luokse juhlimaan äitien facebook-palstan kautta kutsuttuina. Teki hyvää pojalleni olla taas ikäistensä seurassa. Kiitos kovasti mahdollisuudesta! :)

Kutsumaton halloweenvieras

Eilen iltamyöhällä huomasin suihkun lattialla tumman otuksen, jota luulin ensin lapseni leluksi. Sitten muistin, etten ollut pakannut mukaamme seitsemänsenttistä kovakuoriaista, enkä nähnyt sellaista koko matkallamme, enkä itse asiassa koskaan ennen elämässäni (vain yhden pienemmän torakan erään muuten hyvän ravintolan lattialla pari viikkoa aiemmin). Siitä syntyikin aikamoinen show, jossa olisi ollut aika paljon käyttistä johonkin piilokameraohjelmaan... Lopulta me ihmiset selvisimme voittajiksi ja torakka pääsi jatkamaan elämäänsä pihalla, muovikulho ja kartongin pala seuranaan. Olimmehan lukeneet ja kuulleet varoituksia siitä, että tappaessamme yhden saisimme hautajaisiin kaikki sukulaiset vieraaksi. Kauhujen yö sujui lopulta aivan rauhallisesti.


Huomenna pidämme viimeiset roskienkeruutalkoot suolajärvellä ja alamme pakkailla tavaroitamme paluulentoa varten. Kentällä meitä odottavat neljä koirulia, joiden kummeina saamme toimia paluumatkan. Lue siis viimeistään viikonloppuna, miten kaikki on sujunut!

Operaatio NikkeNakke: Päivät 20.-24. Reissussa rähjääntyy

Calpe ja Peñon de Ifach

Oliivipuu Calpessa

Mitäs me kiertolaiset

Alustan tämänkertaista postaustani uudessa majapaikassani, Calpessa, aamuyöstä tiistaina 24.10. On kaksi kuukautta jouluun, ja saan viettää ihanaa pitkää kesälomaa Espanjallekin normaalia lämpimämmissä säissä (auringossa 30 paukkuu reippaasti, varjossakin on 25-27). Huomenna on tiedossa matka vuoristoon, mutta valvomiseni ei johdu siitä, että olisin niin innoissani (vaikka olenkin), vaan koska annoin naapurihuoneiston bileporukan mölytä pari tuntia, ennen kuin soitin respaan, eikä uni enää tullut silmään.

Calpen valitsin tukikohdaksemme melko umpimähkään, kun piti keksiä seuraava kohde ja saimme renkaat alle vanhempieni saavuttua paikalle karavaanillaan. En tajunnut kaupungin olevan lähes vuoristossa, mutta tunnen oloni kotoisaksi vuorten ja meren läheisyydessä. Etsittyäni turhaan sopivaa airbnb-paikkaa äitini varasi lähes yhtä sokkona meille edullisen (n.200e/viikko) hostellin (La Paloma 1), joka onkin ihastuttavan oloinen pieni talo suloisine portaineen, tasanteineen, uima-altaineen ja kattoterasseineen, jossa katselin Leevin kanssa illalla tähtiä. Itselleen vanhempani löysivät edullisen pikkucampingin aivan vierestä!

Kuva hostellin katolta

Kaikki ei ole sitä miltä näyttää

Nyt onkin sitten jo monta päivää vierähtänyt, ja olemme monta kokemusta rikkaampia. Olemme siirtyneet Alicanten kautta takaisin Torreviejaan, olleet taas yhden yön espanjalaisperheen kotona tutustumassa paikalliseen elämänmenoon, ja saimme jopa eka kertaa vähän mahanpuruja. Toivotaan, että pääsisimme tällä kertaa vähällä - viime reissulla sairastin tietämättäni Yersinia-bakteerin, joka kaatoi sänkypotilaaksi.

Calpessa huomasin melko pian, ettei hostelli ollut ihan niin ihana, miltä ulkoa näytti. Henkilökunta oli kyllä todella miellyttäviä, mutta naapurit mekastivat yöt läpeensä, alakerran huoneemme haisi homeelle ja tupakalle, seinistä valui kosteudesta tiivistynyttä vettä aamuisin, ja niistä kuului läpi hiljainenkin puhe, joku kävi röökillä kattoterassilla olevien ilmastointipumppujen luona, ja viimeiseksi yöksemme siivooja oli jostain syystä pedannut sänkyyni märät lakanat... löysin myös kaapin lattialla lojuneesta viltistä luteen raadon. Koin lisäksi erään henkilökohtaisen elämän järkytyksen, joka horjutti herkkää mieltä, joten en jaksanut kirjoittaa, tutustua paikallisiin, tai tehdä mitään muutakaan "ylimääräistä". Mutta nyt olen taas ladannut akkuja!

Tärkeimmät matkailukohteet nähty

Calpe oli erityisesti saksan- ja venäjänkielisten turistien suosima paikka, ja kadulla minua saatettiin puhutella suoraan saksaksi. Kukaan ei myöskään ihmetellyt, kun vastasin reippaasti heidän äidinkielellään.

Kävelimme ensimmäisenä päivänä ohi Calpen maamerkin, 332 metriä korkean Peñon de Ifach-kallion, paratiisimaisten mutta turistintäytteisten hiekkarantojen reunaa aina vanhaan kaupunkiin asti. Matkalla kilistelimme vastapuristettuja mehuja ja vanhan kaupungin porteilla söimme tämän reissun parhaita, tuoreita tapaksia, mutta myyjä käyttäytyi isäni luottokortin kanssa sen verran oudosti, että hän joutui kuolettamaan sen. (Valitettavasti en muista ravintolan nimeä.) Pääkadulla valmistauduttiin illan lastenkulkueeseen (oli taas yhden lukuisista suojeluspyhimyksistä juhlapäivä) ja vanhassa kaupungissa näimmekin paljon lapsia pukeutumassa karnevaaliasuihin. Olisi ollut mahtavaa jäädä katsomaan fiestaa, mutta olimme liian väsyneitä ja matka majoitukselle pitkä. Espanjalaiset tavat tietäen, kun ohjelman pitäisi alkaa kello 18, se luultavasti alkaa joskus aikavälillä 18.45-19.30... joten emme jaksaneet jäädä odottamaan.

Namskis

Calpen vanhankaupungin kujat

Tiistaina oli autoreissumme hienoin päivä: Vierailimme ensin Algarin vesiputouksilla ja sitten Guadalestin kylässä. Molemmissa oli tähän aikaan vuodesta ihanan vähän vierailijoita. Uusi espanjalainen tuttuni kauhisteli, kuinka olin voinut uida putouksilla, kun hänelle siellä on jo elokuussa liian kylmää. Guadalestissa oli erittäin mielenkiintoisia museoita, vanhan linnoituksen jäänteet ja pieniä putiikkeja täynnä ihan edullistakin tavaraa. Kylän alla levittyi suuri, turkoosi, autiorantainen vuoristojärvi. Jäin miettimään, oliko sielläkin mahdollista uida...

Guadalestin kylää

Tiistai-iltana söimme brittikokin loihtimaa Zarzuelaa leirintäalueella.

Keskiviikkona lepäilimme, ja torstaina lähdimme käymään Elchen kenkätehtaalla. Jos itse olisin voinut päättää, en tietenkään olisi ajellut edestakaisin niin pitkää reissua, vaan välttäisin turhaa polttoaineenkulutusta. Matkalla näimme toistamiseen Benidormin pilvenpiirtäjät, Alicanten yllä nousevat ja laskeutuvat lentokoneet ja vähän Elcheä. Elchessä olisi ollut kehutut vuotuiset keskiaikamarkkinat, mutta tuolla kokoonpanolla ja isolla autolla sinne meno olisi ollut rasittavaa. Tehtaalla saimme opastuksen kenkien valmistukseen ja meille tarjottiin makeaa viiniä (emme kylläkään maistaneet). Mukaani lähtivät 60 eurolla hyvät syksyyn sopivat nahkakengät.

Benidormin pilvenpiirtäjä

Bed and breakfast Alicantessa

Perjantaina ajelimme Leevin kanssa bussilla Alicanteen ja yövyimme Airbnb:stä löytämäni herttaisen espanjalaisperheen luona. Kahden hengen yöpyminen aamiaisineen kustansi 18 euroa, eikä caballeron ikää kyselty oston yhteydessä. Emäntänämme toimi sydämellinen yksinhuoltajaäiti, joka  asustaa kahden aikuisen lapsensa kanssa miellyttävällä asuinalueella suuressa huoneistossa. Hän kertoi myös luonaan olevan kaksi kuukautta hollantilainen tyttö opiskelemassa espanjaa. Kokemus oli kaikin puolin hyvä, vaikka paikalliset pitivätkin suomalaiseen makuun suhteellisen kovaa ääntä ulkona ja sisällä läpi yön. Korvatulppien läpi se ei kuitenkaan häirinnyt yhtään ja lapsellani on erittäin hyvät unenlahjat. Oli aivan ihanaa päästä niin rakkaudelliseen ilmapiiriin ja emäntämme muistutti lauantaiaamuna lähtiessään, että "Tämä on teidänkin koti, muistakaa, että milloin vain haluatte tulla takaisin, ovet ovat auki teille!" Aamupäivällä poikani kävi vielä pulahtamassa uima-altaalla ja onnistuimme lukitsemaan itsemme ulos väärillä avaimilla, mutta onneksi naapurit pelastivat meidät.

Alicantessa kuljimme bussilla ja raitiovaunulla (jonka lippu kannattaa pitää tallessa koko matkan, sillä asemalta ei pääse pois, jos ei näytä koneeseen lippua, samoin kuin junissa). Loppumatkan linja-autoasemalle kävelimme, ja koska myöhästyimme Torreviejaan lähtevästä bussista, päädyimme viettämään aikaa matkan varrella satamassa pikkulapsille suunnatussa halloween-tivolissa. Hampurilais tai -nugettiateria ja koko päivän ranneke maksoi 13e. Seuraavan kerran kun pääsen Alicanteen, menen ehdottomasti vierailemaan Santa Barbaran linnakkeeseen, jolloin kyllä olisi parempi, että lapseni olisi hieman vanhempi, jottei hän tipahtaisi mistään korkealta. Mainitsemistani nähtävyyksistä on muuten lisätietoa esimerkiksi täällä.

Roskienkeruun ilosanomaa

 

Olen vähän pettynyt siihen, minkä verran olen arjessa jaksanut kerätä roskia. On kuitenkin ihanaa saada sähköpostia, jossa kerrotaan kuinka olemme esimerkillämme innostaneet täällä asuvia ihmisiä katsomaan ympäristöään uusin silmin ja alkamaan siistiä sitä. On varmasti turhauttavaa, kun suurta osaa ihmisistä "ei kiinnosta", tai he eivät tunnu välittävän sotkuistaan, mutta silti jostain on aloitettava! Poliitikoillekin olisi tärkeää näyttää, mitä mieltä kansalaiset ovat. Lauantaina järjestettiin Torreviejan sataman lähellä NGO-tapahtuma, jossa paikalliset hyväntekeväisyysyhdistykset kertoivat toiminnastaan. Jos olisin jaksanut ja saanut käytännön asiat järjestettyä, olisin tullut sinne juttelemaan paikallisten kanssa ja kysynyt, olisiko heillä ideoita, mitä Torreviejan roskatilanteelle voisi tehdä... Toivottavasti joku paikan päällä asuva innostuisi jatkamaan ideointia ja kontaktejen etsimistä?

Otimme myös yhteyttä skandinaaviseen kouluun ja olisimme käyneet juttelemassa eskareiden kanssa roskienkeruusta, mutta aikataulumme menevät hieman ristiin. Tästäkin voisi joku ottaa kopin ja innostaa vaikka tutun espanjaa osaavan lapsen mukaansa espanjalaiseen kouluun juttelemaan aiheesta! Itsellemme kaiken ympäriämpäri viuhtomisen jälkeen tuntuu nyt tärkeältä ottaa vaan iisisti ja koittaa pysyä loppuloman ajan terveenä.

Mitä Suomesta on jo nyt ikävä

Olemme olleet pian kuukauden ajan reissussa kaksistaan, ja jo melko alkumatkasta alkoi tulla kova ikävä läheisiä ihmisiä. Toisiksi eniten ikävä on arjen helppoutta, esimerkiksi sitä, kuinka helppoa julkisilla liikennevälineillä on kulkea paikasta toiseen - olisi varmasti täälläkin, kun osaisi paremmin espanjaa ja löytäisi tiedot ja aikataulut helpommin... Toisaalta reittioppaat ja muut nettisovellukset ovat Suomessa laadukkaampia. Helppouteen kuuluu myös arjen rutiinit, päivähoitojärjestelmä ja moni yhteiskunnan järjestämä asia. Kolmanneksi eniten on ikävä ruokavaliota (huom: ei suomalaista ruokaa, vaikken ole varma kumpi on huonompaa, suomalainen vai espanjalainen ruoka...). Luomu- ja lähiruoan, luomukosmetiikan yms. löytäminen vaatii aikaa. Pikkuhiljaa alkaa tietää, mistä mitäkin saa.

Suomessa on myös helpompaa välttää vehnää. Vaikkei sielläkään juuri kukaan ymmärrä mikä on gluteenin (vehnäproteiini) ja vehnätärkkelyksen (josta saamme vatsaoireita) ero, niin täällä en ole viitsinyt rajoittaa vehnän käyttöämme, koska se tuntuisi taistelulta tuulimyllyjä vastaan. Auringossa kypsyneet, tuoreet hedelmät ja vihannekset ovat innoittaneet harkitsemaan kasvisruokavaliota, mutta paljon ravintoloissa syövälle sen noudattaminen olisi alussa melko haastavaa. Ainakin aina pitäisi kysyä etukäteen, mitä ruoka sisältää, vaikka osaisi lukea espanjaa täydellisesti (koskaan ei voi tietää, mitä annoksessa todella on).

Ikävä on myös raikasta ilmaa kaupungeissa (paitsi katupölyaikaan... ja Tampereen keskustassa on aina huono ilma), raikkaita puhdistusaineita ja vähemmän kemikaaleja (paitsi uimahalleissa, kun mummot lilluu sielläkin hiuslakalla kuorrutettuina kloorivedessä). Olen onneksi huomaavinani, että täällä käytetään yleispuhdisteena yhä vähemmän klooria, jonka lemu saa minut yökkimään kaduilla. Ja onneksi täältäkin saa ostettua ekologisia siivouspalveluita esimerkiksi Miia Ameen Green Door -yritykseltä. Myöskin suolalla tai muilla puhdistusmenetelmillä saisi uima-altaat pidettyä puhtaana. Lapseni yskä paheni karseaksi hänen hörpittyään kloorivettä ensimmäisen majoituksemme altaalla. Yskä on nyt aika lailla poistunut homeopatian avulla.

Homeisia asuntoja ja aamuyön kylmänkosteaa huoneilmaa ei myöskään tule ikävä, mutta on ollut hyvä huomata, että kaikki talot eivät suinkaan ole homeessa tai tunkkaisia. Toisaalta ihoni voi paremmin kosteassa, eikä sormet ole kokoajan haavoilla! Muita ikävöintiasioita varmaan nousisi pintaan, kun viettäisi täällä pidempään aikaa, mutta omalla asenteella voi suodattaa turhat negatiivisuudet pois, ja keskittyä siihen, mikä oikeasti on tärkeää!

Mitä täältä jää kaipaamaan (ja mitä ei)

- Aurinkoa, valoa, d-vitamiinia ... luonnollisesti.
- Lämpöä, sitä ettei tarvitse kokoajan miettiä, mitä pukea päälle, ei tarvitse käyttää siihen valtavasti aikaa ja huomata ulkona kuitenkin pukeneensa väärin.
- Uima-altaita ja rantoja.
- Meren tuoksua ja lämmintä tuulta.
- Tuoreita, auringossa kypsyneitä, oikeasti maukkaita hedelmiä ja vihanneksia.
- Iloa, naurua, ihmisten yhteistä ajanviettokulttuuria.
- Uusia ystäviä!
- Juhlia ja karnevaaleja.
- Sitä, kuinka ihanasti tuntemattomien lapsiin suhtaudutaan.
- Rentoa suhtautumista asioihin ylipäätään.
- Tunteiden (myös suuttumuksen) "vapaata" ilmaisua tiettyyn rajaan asti (esim. EI sitä, kuinka todistin taas kadulla erään naisen läimäisevän poikaansa. En luonnollisestikaan pidä myöskään siitä, että isommat lapset kiusaavat leikkipuistoissa pienempiä, enkä miesvaltaisesta machokulttuurista, joka saattaa tosin olla enemmän etelämpien alueiden juttu)
- Edullisia hintoja
- Hyvää yrittäjyyden ilmapiiriä
- Rohkeutta tehdä mitä huvittaa (sen otan mukaani Suomeen <3)