Palasin kaksi viikkoa sitten kuukauden kestäneeltä reppureissulta Espanjasta pienen poikani kanssa. Matkalla alitajuntani sai työskennellä vapaasti, sillä aikaa ja voimia muuhun kuin reissuun liittyviin asioihin ei juurikaan riittänyt. Yövyimme kahdeksassa eri paikassa, tutustuimme lukuisiin uusiin ihmisiin, saimme espanjalaisia ja suomalaisia tuttuja ja yhden uuden, rakkaan ystäväperheen. Järjestimme roskienkeruutalkoita ja innostimme ihmisiä toimimaan, ilman palkkaa tai muuta korvausta. Koin olleeni täysin mukavuusalueeni ulkopuolella ja pakon edessä paljon sosiaalisempi, kuin mikä ehkä on pidemmän päälle itselleni sopivaa. Olin jo ennen matkaa kohdannut suuria tunteita, jotka olivat heilautelleet mieltä ylös alas. Olen kuitenkin onnellinen, että toteutin matkani. Saamani valohoidon lisäksi alitajuntani sai olla rauhassa itseni harrastamalta jatkuvalta sörkkimiseltä... en juurikaan reflektoinut, jäänyt punnitsemaan vaihtoehtoja loputtomiin, en antanut lamauttaville tunteille valtaa, vaan TOIMIN.
Haluatko eroon häpeästä? Tee jotain hullua
 |
| kuva: Pixabay |
Matkaan lähtiessä tein tietoisen päätöksen hiljentää erään tunteen sisälläni, jonka nimen tiesin varsin hyvin: se on HÄPEÄ. Häpeä on tunne, joka valtaa kokonaan ja kohdistuu omaan minuuteen ja olemiseen. Se eroaa syyllisyydestä, koska siihen ei ole syytä, eikä se kohdistu yksittäiseen tekoon tai tekoihin, vaan omaan itseen. Olen kantanut tuota syövyttävää tunnetta sisälläni ihan pienestä asti, kuunnellut sen typeriä juttuja ja inhonnut sen kuristavaa oloa kropassani. Olen pyristellyt, kärsinyt, saanut välillä elää siitä vapaana ja herännyt taas jonain aamuna huomaten, että se on noussut ja takertunut takaisin kurkkuuni sairastuttamaan minua. Mitä lievemmäksi sen vaikutukset ovat tulleet, sitä vähemmän sitä enää siedän. Kuten kerroin aiemmassa blogitekstissäni, haluaisin käydä karistamassa loput arkihäpeästäni ammattitaitoisella hypnoterapeutilla, kunhan saan aikaiseksi säästää hieman rahaa sitä varten...
Lapsena olisin aina halunnut näytellä, laulaa ja olla esillä. Lopulta häpeä esti minua tekemästä niin. Silloin minulla ei kuitenkaan ollut vielä nimeä tuolle tunteelle, saati keinoja sen käsittelemiseen. Vaikka sain kehuja esiintyessäni, muistan ikuisesti sen huonouden ja ulkopuolisuuden tunteen, ajatuksen, että minussa on jotain perustavanlaatuista vikaa ja jos vain osaisin olla jotenkin toisin, ehkä pärjäisin. "Jouduin" lopettamaan nuorisoteatterin kesken, koska en uskaltanut ottaa poikaa kädestä. Tai siis uskalsin, teinhän jatkuvasti kaikkea muutakin pelottavaa - mutta samalla se sai minut täysin lukkoon, ja sain epäonnistumisen kokemuksen toisensa perään. Toisilla, jopa ammattinäyttelijöillä, sellainen purkautuu paniikkikohtauksin. Itsekin sain yhteen aikaan nuoruudessani paniikkikohtauksia, muun muassa opiskelutilanteissa ja auton ratissa, mutta koen niiden liittyneen omalla kohdallani runsaaseen alkoholin käyttöön, eli joko henkisiin tai fyysisiin vieroitusoireisiin. Elämä tuntui liian raa-alta selvin päin. Silti olin yllytyshullu ja huumauduin myös muiden katseista irrotellessani, tehdessäni kaikenlaisia hulluja tempauksia selvinkin päin. Aina se ei vain onnistunut.
 |
| kuva: Pixabay |
Koko aikuiselämäni on ollut paluuta lapsuuteeni. Nykyään en koe siinä olevan mitään väärää, päin vastoin, mitä paremmin sisäinen lapseni parantuu, sitä paremmin kaikki ympärillänikin voivat. Olen sitä paitsi sitä mieltä, että meissä jokaisessa on joka hetki läsnä se, mikä olimme lapsena, enemmän tai vähemmän, halusimme tai emme. Itse olen läpikäynyt kolmivuotisen psykoterapian, lukuisia kuntoutusmuotoja mm. kuntoutuskurssin, teatterityöpajan ja tanssiterapian. Lisäksi olen työstänyt asioita kirjoittamalla ja muilla taiteen keinoilla. Lapsuuden trauma-arkun viimeinen naula tuntui olevan viime keväänä ja loppukesästä täydelle katsomolle näytteleminen ihmisiä syvästi koskettaneessa "Solveigin laulu" -näytelmässä Solveigina, jonka äiti mm. potkii lapsensa tajuttomaksi lavalla, omien vanhempieni itkiessä (ja oletettavasti katuessa tekojaan) katsomossa.
Eroon arkihäpeästä
Arkihäpeä on kuitenkin melkein yhtä lamauttavaa, kuin traumahäpeä. Se voi olla jäämistöä traumahäpeästä, kuten itselläni. Mutta se on salakavalampaa, huomaamattomampaa. Se iskee ihan tavallisissa tilanteissa, kun joku sanoo jotain odottamattomalla äänensävyllä tai "torjuu" sinut tai mielipiteesi. Kun asiat eivät menekään niinkuin oli tarkoitus, tai et osannutkaan esiintyä tai tehdä jotain siten, kuten olisit toivonut. Kun et olekaan ihan siinä tikissä kun oli tarkoitus, sekoilet sanoissa, unohdat asioita tai voimasi ei riitäkään. Tai leukaan kohoaa mehevä finni.
Arkihäpeän seuraukset on helppo naamioida normaaliksi käytökseksi tai itsesuojeluksi. Se voi ilmetä kontrolloinnin tarpeena, kuten urheiluaddiktiona, muuna riippuvuutena tai lievänä syömishäiriönä. Sen määräämänä voi toimia itseään vastaan, syyttää muita ja projisoida pahan olon heihin, tai naamioida jälkiä uskottelemalla itselleen olemalla tietynlainen: introvertti, erityisherkkä (huom: olen itse sitäkin), sitoutumiskammoinen, läheisriippuvainen, addikti, mielen tai kropan sairauteen tai ominaisuuteen loppuiäksi tuomittu, kiivasluontoinen, ailahteleva, tai mikä tahansa. Voi edetä askeleen edemmäksi ja rakentaa jostain yhteiskunnassa tarjolla olevasta roolista tai lokerosta itselleen suojapaikan. Voi jäädä jumiin vertaisryhmään, ammattiin, titteliin, perheeseen, parisuhteeseen, harrastusporukkaan, työttömyyskortistoon, mielenterveyspalveluiden asiakkaaksi tai mihin tahansa. Kaikista edellä mainituista on hyötyä niin kauan, kuin ne eivät määrittele, vahingoita tai kahlitse sinua. On ihanaa sitoutua johonkin omasta tahdostaan, ei häpeän ja elämän pelon vuoksi.
 |
| kuva: Pixabay |
Ennen häpeä esti minua toimimasta. Nyt koen olevani suhteellisen vapaa. Tiedostan tunteet, joilla se yrittää minua tavoitella, ja sen, etteivät ne ole totta. Saatan toki tipahtaa niihin hetkeksi, mutta nousen nopeammin kuin koskaan ennen. Teen sitä mitä haluan, olosuhteista välittämättä. Uskallan kulkea kohti omaa tähteäni! Kirjoitin Operaatio NikkeNaken toisessa tekstissä hieman mielen siivoamisesta. Viittasin myös häpeästä vapautumiseen. Koen onnistuneeni siinä taas hieman paremmin. Toimintaani tukevat myös toistuvat tapahtumat elämässäni, joissa minulle esitellään erilaisia kohtaloita: ihmisiä, jotka eivät voineet valita, ihmisiä, jotka ovat menettäneet jonkun, oman terveytensä, toimintakykykynsä, tms. Silti monet heistä toteuttavat unelmiaan. Viimeisimpänä tapasin uskomattoman valoisalta vaikuttavan, nauravaisen, sikainfluenssarokotteesta narkolepsian saaneen nuoren miehen, joka on joutunut suunnittelemaan koko elämänsä uudestaan. Minä en usko, että meidän perusterveidenkään ihmisten on tarkoitus elää elämäämme yhtään millään muulla tavalla kuin nauttimalla siitä, kokeilemalla rajojamme ja toteuttamalla unelmiamme!
Operaatio NikkeNakke sai päästämään irti
Operaatio NikkeNakke oli yksi sellainen asia, joka minua hävetti, mutta toteutin sen silti. Minua hävetti, kun sain (vain pari yksittäistä) lamauttavaa, ymmärtämätöntä viestiä. Silloin häpeäni huusi: "Mitä oikein kuvittelet tekeväsi? Ketä kiinnostaa? Oletko aivan seonnut?" En suostunut kuuntelemaan, poistin viestit ja jatkoin eteenpäin. Ostin lennot ja suunnittelin joukkorahoituskampanjan, yritin saada osa-asuntoni vuokralle. Kun rahoitukset menivät mönkään, häpeä nousi taas: "Luovuta jo! Miten voit olla noin typerä? Sinulla on pieni lapsi! Et voi tehdä tuollaista! Ihmiset luulevat sinua huijariksi ja kerjäläiseksi." Mutta juuri sitähän halusin ihmisille näyttää: Voit tavoitella unelmiasi silti, vaikkei sinulla olisi paljoa rahaa, vaikka olisit yksinhuoltaja, vaikka joutuisit hetken kituuttelemaan, vaikka "joutuisit" reppureissaamaan, "turvautumaan" sohvasurffaukseen, ja niin edelleen... Et ikinä voi saada niin hienoja kokemuksia hotelleissa, kuin edullisten AirBnb- ja ilmaisten Couchsurfing-isäntien tai emäntien luona. On paljon vaikeampaa tutustua paikallisiin, jos ei osaa kieltä ja pysyy koko loman samassa hotellissa tai loma-asunnossa. Hidas matkailu avartaa, siitä jää hyvä olo pitkäksi aikaa!
Oli ihanaa voittaa ihmisten luottamus, että he näkivät mitä olen ja teen: Haluan, että luonto ja ihmiset voivat hyvin ja aion tehdä töitä sen eteen. Oli ihanaa innostaa ihmisiä mukaan ja saada vahingossa mediatkin kiinnostumaan! Oli ihanaa nähdä, kuinka paljon pystyin kokemaan ja näkemään niin pienellä budjetilla, muiden korvaamattomalla avulla toki! (Itse asiassa olisin päässyt paljon halvemmalla pysymällä koko kuukauden samassa asunnossa - maksoin ekasta kahdesta viikosta enemmän kuin moni kokonaisesta kuukaudesta paljon suuremmassa asunnossa - mutta lopulta olen enemmän kuin onnellinen, etten sitä tehnyt. Olisin jäänyt niin paljosta paitsi.) Olen onnellinen kaikista valinnoista, joita matkallani tein.
En ole enää yrittäjä, vaan tekijä
Menneisyyttäni leimaa luovuttaminen, pakeneminen ja kesken jättäminen. Häpeä on pelannut näissä tilanteissa suurta roolia. Toisaalta ne johtuvat myös siitä, että herkkä kroppani on kertonut minulle nopeasti, kun olen mennyt väärään suuntaan. Ja minähän olen yrittänyt mennä, lukemattomia kertoja, koska en ole halunnut kuunnella sitä. Olen kokeillut ja yrittänyt. Kokeillut ja yrittänyt. Ja aloittanut taas alusta. Jos sen kaiken energian olisi saanut kohdistettua johonkin oikeaan, voi mitä hienoa siitä olisikaan syntynyt!
Nyt kohtasin häpeäni taas: kävin keväällä pari yrittäjyyskurssia, tein kattavan liiketoimintasuunnitelman ja sekä uusyrityskeskuksen, että työkkärin väki oli yhtä innoissaan kuin minäkin. Sitten sain finnveran päätöksen: "emme voi taata sinulle lainaa". Tuntui kuin matto olisi vedetty jalkojen alta ja tiiliseinä tullut vastaan, vaikka ymmärsin päätöksen perustelut. Työnsin ahdistuksen tunteet johonkin loppureissuni ajaksi. Kotona tipahdin aika suureen motivaatiokatoon, mutta en mennyt toimintakyvyttömäksi. Jatkoin rahoitusvaihtoehtojen läpikäymistä, ja uusia sellaisia ilmestyikin, vaikka kurkussani huohotti taas se tuttu ääni: "Mitä oikein kuvittelet? Ihan paska koko suunnitelma! Miksi kukaan tukisi tyhjätaskua riskien ottajaa, jolla ei ole referenssejä? Katso nyt työsi jälkeä! Et saa mitään aikaiseksi! Millä luulet maksavasi kaiken takaisin? Kannattaisiko vaan luovuttaa?" Ja niin edelleen... Stressaaminen söi voimia, joka taas laski työtehoa. Kohdistin huomioni ja aikani muuhun kuin itse työhöni.
Mutta sisälläni oli vahvempi ääni, joka sanoi: "Älä luovuta - hyväksy vain realiteetit! Älä usko häpeää, joka yrittää lytätä arvosi ja taitojesi laadun. Se ei ole totta! Kukaan ei ole seppä syntyessään. Kaikki selviää ja kaikkeen löytyy ratkaisu." Palautin mieleeni opettajieni ja ohjaajieni lausumia voimauttavia sanoja: "Sinä olet lahjakas!" "Kun vain lopetat selittelyn, niin vain taivas on rajana." Päätin jatkaa itseeni ja ideoihini uskomista. Lopulta sain valita kolmen rahoitusvaihtoehdon väliltä! Päätin edetä niillä keinoin, mitkä minulle tarjottiin, vaikkeivät ne olleetkaan juuri samat kuin suunnitelmissani. Häpeä ei estä minua tällä kertaa!
Niinpä otin itseäni niskasta taas kerran ja perustin yrityksen. Meni syteen tai saveen, olen valmis oppimaan elämältä, mitä minun on tarpeen tietää ja osata. Lisäksi toteutan toista unelmaani: näyttelemistä. Olen ollut teatterilavan lisäksi tänä vuonna avustajana parissa eri tv- ja filmiproduktioissa, osallistunut koe-esiintymisiin ja ollut jopa pienessä puheroolissa yhdessä suositussa tv-sarjassa. Samalla olen tuntenut sisäisen arvoni, pyytänyt palkkioita ja miettinyt tarkkaan, mikä on rakkaan aikani väärti. Yritän pysyä samaan aikaan nöyränä ja itsevarmana. Siinä on mielestäni haastetta kyllikseen... Onneksi minulla on roolimalleja.
 |
| kuva: Pixabay |
Sanna Wikströmin ajatuksia
Lainasin juuri Sannan ja Jutta Gustafsbergin uusimman "Tsemppikirjan". Siinäkin Sanna sivuaa häpeä-aihetta. Luen myös toista mielen hallintaan pureutuvaa kirjaa, jossa kirjoitetaan mm. FLOWSTA. Olen kokenut flow:ta luovissa opinnoissani, ja toisaalta nähnyt, millä sen saa karkotettua: negatiivisissa fiiliksissä ja ajatuksissa vellomisella. Paskat olot on paras saada kanavoitua ulos, ei itseen, eikä muihin, vaan ulos... ei niitä saa peitellä sisälleen, mutta niiden purkamiseen EI SAA myöskään jäädä kiinni. HÄPEÄ on mielestäni flow:n selvästi suurin vastamyrkky, ja toisin päin. Itse aion nyt panostaa yhä enemmän arjen onnellisuuteen: aion nauttia lämpimästä sylistä, liikunnasta, ruoasta, rauhallisista teehetkistä, arkisista keskusteluista, kynttilän valosta, pienistä irtiotoista ja - onnistumisista. Ja haaveilla edelleen isosti!
Millaisia kokemuksia sinulla on häpeän voittamisesta? Olisi kiva saada keskustelua aiheesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti