Olin eilen kuuntelemassa Arman Alizadia Keski-uudenmaan yrittäjien tapahtumassa. Kuten medioissakin, Arman painotti sitä, että Suomi on utopia, sellainen paratiisi jota ei muualla ole. On toki muutamia muitakin maanpäällisiä paratiiseja, lähinnä Euroopassa. Länsimaita ei voi edes mitenkään verrata suureen osaa maailmaa. Olemme etuoikeutettuja ihmisiä, ja toivon että jonain päivänä täällä tajuttaisiin, että niin kuuluisi olla kaikkien muidenkin.
Jostain syystä muistin Armanin puhuessa, mistä olen tullut. Oli aika, ja se oli verrattuna tähänastiseen elämääni aika pitkä, jolloin vihasin ja pelkäsin kaikkea. Itsetuntoni oli olematon, jouduin elämään jatkuvassa väkivallan pelossa, enkä olisi koskaan kuvitellut voivani tehdä sellaisia asioita mitä nyt teen. Jouduin esittämään mukana näytelmässä, johon en koskaan ollut halunnut. Inhoni auktoriteettejä kohtaan syveni kouluaikanani aivan valtavaksi. Rämmin vain eteenpäin pääsemättä kunnolla jaloilleni. Koin olevani täysi nolla. Olin masentunut hyvin suuren osan elämästäni.
Nyt olen virallisesti työtön, mutta elämäni on ihanan työteliästä ja tulevaisuuteni täynnä suuria suunnitelmia: antamisen iloa, ikimuistoisia seikkailuja, onnea ja nautintoa. Olen käytännössä yksinhuoltaja, mutta minulla on mahtavia ihmisiä ympärilläni. Olin kuusi vuotta välit katkenneina vanhempiini, mutta ne ovat parantuneet, joka on todellinen ihme. Olen joutunut kamppailemaan elämässäni aivan uskomattomien asioiden kanssa, joista en voi kaikista tässä vielä kirjoittaakaan, mutta uskon elämään. Olen käynyt pohjalla, mutten ole luovuttanut. Mielialani on yleensä hyvä. Nautin asioista, joita teen. Olen erityisherkkä, ja vaikka se tekee elämästä hieman haastavaa, olen todella kiitollinen siitä.
Olen varaton ja veloissani, mutta minulla on runsain mitoin aikaa, kallista aikaa josta monet ovat valmiita maksamaan terveytensä, ostamalla sitä tuhlaamalla sitä. He tekevät työtä, jota inhoavat, jotta saisivat rahaa, koska pelkäävät hypätä oravanpyörästä. Rahalla he ostavat aikaa ja hyödytöntä tavaraa. Ja yrittävät parantaa tuhoja, joita inho ja pelko saa aikaan. Minulla on aikaa, mutta en tuhlaa sitä. Teen asioita, joita haluan, jotka hyödyttävät muita, ja jotka sopivat arvoilleni. Asun talossa, jollaisesta monet oravanpyörässänsä vain unelmoivat. Uskon yhteisöllisyyteen.
Saan asua yhteiskunnassa, jossa heikoista pidetään huolta ja jossa rikkaat heittävät (roskiin ja) hyväntekeväisyyteen herkullista, myyntikelpoista ruokaa ja koskematonta tavaraa. Voin kävellä kaduilla illalla pelkäämättä mitään. Voin päästää lapseni toisinaan silmistäni ilman pelkoa siitä, että hänet siepataan. Voin suunnitella elämääni ja tehdä asioita, joita haluan, vaikkei niitä olekaan aina tehty kovin helpoiksi toteuttaa. Voin olla kiitollinen, vaikka byrokratiassa olisikin paljon parannettavaa.
Minulla on vankka usko tulevaisuuteen, eikä se tullut yhdessä yössä. Olen opetellut positiiviseksi ja kiitolliseksi. Olen opetellut olemaan itselleni hyvä, itse oma äitini. Olen hoivannut sisäistä lastani, hankkinut henkistä ravintoa. Olen opetellut luottamaan itseeni, elämään ja toisiin ihmisiin. Muistan ajan, kun en luottanut keneenkään. Jatkuva elämän opiskelu on muuttanut minua. Asenteeni on yhä avoimempi ja optimistisempi, vaikka haluankin usein sulkeutua omaan rauhaani. Minun ei tarvitse esittää mitään kenellekään.
Minulla on ihana lapsi! Teen asioita, joihin en joskus oikeasti uskonut koskaan pystyväni. Nautin elämästä, enkä tuhlaa sitä. Se ei valu enää edes kurkusta alas. Yllätän itseni yhä uudelleen. Olen antanut anteeksi ja saanut täysin mitoin hyvitystä menneistä kaltoinkohteluista. Olen jopa saanut näköni takaisin, 35-vuotislahjaksi!
Jos siis unelmistani monta on jo tullut toteen, tai itseasiassa myös valtavasti asioita joita ihailin, mutta joista en edes uskaltanut omalla kohdallani unelmoida, niin mikseivät tulisi toteen loputkin? Tottakai ne tulevat, muodossa tai toisessa, kun vaan jaksan uskoa niihin! Tulevaisuuteni tulee olemaan sellainen, jollaisesta en nyt edes osaa unelmoidakaan, tiedän sen. En tarvitse yliopistoja sitä minulle todistamaan. Elementtini on vesi, ja vesi virtaa, kuohuu, lepää ja pisaroi.
Joskus masentuneena teininä haaveilin siitä, että joku poika joskus jättäisi minut - halusin kokea sen, mistä kaikissa nyyhkybiiseissä kerrotaan: silloin ainakin tietäisin kokeneeni rakkauden, että joku olisi joskus rakastanut minua edes hetken. Luulin, että rakkauteen liittyy aina kipu. Ehdin kyllä ihan kiitettävästi toteuttaa uskomustani puolin ja toisin, kunnes havahduin. Onneksi uskomuksiaan pystyy muuttamaan. Olen huomannut sen oman viisivuotiaan poikani kohdalla hyvin konkreettisesti: rohkaiseminen palkitsee!
Kuljetaan yhdessä kohti unelmiemme elämää elämällä sitä, nauttimalla täysin rinnoin ja olemalla kiitollisia!!! <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti