Operaatio NikkeNakke: Olipa kerran Unelma

Olipa kerran Unelma. Ensin se oli syvällä mielen uumenissa. Sitten se alkoi herätellä öisin. Se alkoi häiritä elämää, tehden kiusaa päivittäin. Lopulta se ravisteli itsensä irti näennäisistä kahleistaan, vaati saada kanavoitua aarrekartaksi, kuulua huulilla, näkyä punaisilla poskilla, innostuksen ja ilon saattelemana, sysäten syrjään loskaisen ikävästä "kohtalosta" marisemisen. Sellainen ei vain käynyt enää päinsä, kun Unelma oli ottanut ohjat!

Sitten se kaivertui sisältä käsin mielen pintakerroksiin, alkaen toteuttaa itseään ja vetovoiman lakia. Unelmankantajalla ei ollut enää juurikaan sananvaltaa. Hän sai vain todeta, ettei mikään tulisi onnistumaan, jos ei hän pitäisi lupaustaan pysyä uskollisena Unelmalle, Sydämensä tielle, koko loppuelämänsä. Kaikki muu toisi pettymyksiä, kompurointia. Paluulentoja häntä koipien välissä... Unelma sen sijaan toisi puhdasta iloa ja innostusta, vaikkei se tarjonnutkaan mitään helpolla. Intohimoa elämää kohtaan... sitä Unelmankantaja janosi lisää ja lisää. Olihan se aivan ennennäkemätöntä.

Osa suurta Unelmaa

Operaatio NikkeNakke on osa Unelmaa. Se on ensiaskel kohti sellaisia asioita, joita haluaisin tehdä: tutkia maailmaa avoimin sydämin, tehdä asioita ympäristön ja toisten elävien olentojen eteen, levittää hyvää mieltä ja näyttää esimerkkiä, mennä eikä meinata. - Rikkoa ennakkoluuloja ja omia uskomuksiani, uskoa ihmeisiin. Katsoa lanttia sen toiselta puolelta: En ole köyhyysrajalla elävä yliherkkä yksinhuoltaja, jolla ei ole mitään mahdollisuutta irtiottoihin tai oman tieni kulkemiseen, elämästä nauttimiseen, sellaisen työn tekemiseen, mistä todella nautin. EI! Olen köyhyysrajalla elänyt nainen, jolla on valtavan ihana verkosto, tarpeeksi herkkyyttä toteuttaa itseäni, mahdollisuuksia vaikka mihin, ja aivan äärettömän rakas oma poika, jonka kanssa unelmiani toteuttaa, ja jolle tärkeitä arvojani jakaa.

Haaveilin joskus vapaan, onnellisen taiteilijan elämästä... sellaisen, joka olisi aina valmis jättämään kaiken ja lähtemään, elämään kiertolaisena, nomadina. Rakastumaan joka päivä uudestaan, näkemään aina uutta ja uutta, kauneutta kaikessa. Löytämään jonain päivänä oman kodin ja perheen. Asettumaan aloilleni. Oikeastaan olen tavallaan toteuttanut tuota nomadiutta jo aika pitkään, en ehkä niin onnellisena, enkä niin vapaana, osin tahtomattani, osin sisäisen pakon ajamana. Yhtäkkiä huomaan, että haaveeni ovat muokkautuneet. Haluan tarjota lapselleni vakaan kasvuympäristön, pysyviä ihmissuhteita, ja silti mahdollisuuden nähdä maailmaa, ymmärtää suurempaa mittakaavaa. Haluan suoda samat asiat myös sisäiselle lapselleni, joka janoaa elämyksiä ja turvaa. Matkalle lähdön vapautta ja kotiin paluun onnea.

Oman käsikirjoituksen muokkaamista

Uskomukset itsestäni ovat muuttuneet vuosien varrella laidasta laitaan, kuin hiljalleen hidastuva heiluri - itsevarmuuteni ei ole ollut mikään vakaa tie. Olen silti saanut sille rakennettua ihan tukevat perustukset, muiden avulla, mutta ehkä keskimääräistä vaikeamman kautta, ja siitä olen aika ylpeä. Muutama vuosi sitten en todellakaan vielä pystynyt uskomaan, että tulen toteuttamaan sellaisia asioita, joita nyt teen. Olen päässyt näyttelemään ammattinäyttelijöiden kanssa, ja minulle on maksettu siitä. Olen kirjoittanut kirjoja ja niiden julkaiseminen on ajankohtaista. Olen suunnitellut ja toteuttamassa ensimmäistä ekomatkailuprojektiani ruohonjuuritasolta ja saanut jo enemmän huomiota, kuin uskalsin toivoakaan. Toteutan itseäni, oma ääneni on löytynyt.


Lähetin eilen starttirahahakemuksen ja lainahakemuksen oman yritykseni perustamista varten. Toivon jatkossa voivani toteuttaa sitä kautta yhä onnistuneempia, huikeampia ja hauskempia projekteja arjen puurtamisen ohessa (tulen päivätyönäni mm. tuottamaan, kustantamaan ja julkaisemaan omia kirjojani). Pääni pursuu ideoita! Mietin tällä hetkellä muun muassa, mistä löytäisin vaikkapa biokaasuun tai sähköautoiluun liittyviä yhteistyökumppaneita ja miten voisin auttaa Aurinkorannoilla lastensuojelun ulkopuolelle tipahtaneita traagisissakin tilanteissa eläviä suomalaislapsia.

Miten Sinä voisit edesauttaa NikkeNakke-projektin onnistumista?

 

Eilen minua pyydettiin haastatteluun ja haastateltiin Operaatio NikkeNaken puitteissa erääseen suosittuun sanomalehteen. Olen ihan superkiitollinen tästä mahdollisuudesta! Kerron lisää, kun juttu on ilmestynyt. Suomalaisyhteisö Espanjassakin on ottamassa meitä avosylin vastaan. Toteutamme näillä näkymin paikan päällä roskienkeruutalkoot paikallisten suomalaisten kesken.

NikkeNakkea voit lähteä tukemaan Mesenaatin sivuilla (tutustu linkin takana olevaan joukkorahoituskampanjaan) 02.10. saakka, eli vielä noin viikon ajan. Ajatus on toki tärkein, mutta konkreettisilla rahoilla pääsisimme ostamaan enemmän roskienkeruupihtejä ja muita tarvikkeita, tekemään enemmän hyväntekeväisyyttä, matkustamaan helpommin ekokohteisiin, panostamaan ylipäätään moneen asiaan, joihin tee-se-itse-lomalla ei resursseja välttämättä löydy. Tulethan mukaan muuttamaan maailmaa!

Sukelletaan Unelmien mereen!

 

Olipa kerran Unelma. Unelma muokkautui ja haki väylää, jota pitkin päästä solisemaan alas vuoristoa, pieninä puroina, levittäen iloista lauluaan ja kirkasta, raikasta vettä ympäriinsä. Joskus helskyen pienin pisaroin, joskus kuohuen koskena kohti valtamerta. Täältä tullaan, Unelma! Vihdoinkin saan ottaa sua kädestä...

Takaisin Kotiin – kokemuksia yhteisöasumisesta

Olen asunut suuren osan aikuiselämästäni sinkkuna. Olen asunut omakotitalon lisäyksiössä, opiskelija-asunnoissa, kaksioissa yksin lapsen kanssa, kimppakämpissä, joitain pätkiä myös parisuhteessa. Olin jo kauan kaivannut ihmisiä ympärilleni, vaikka janoankin myös omaa rauhaa. Edellisessä kodissani en ollut onnellinen. Kauniin, vanhan kerrostalokaksioni seinänaapurina asui laitapuolen kulkijoita, jotka remusivat yöt läpeensä ja savustivat minua ja silloin nelivuotiasta poikaani vaatekomeroiden kautta tupakalla ja kannabiksella. Edes häätö ei saanut heitä lähtemään. Lopulta naisisännöitsijä sanoi, että jos itse asuisi siellä lapsen kanssa, lähtisi hän niin pian kuin mahdollista. Haaveilin kodista, jossa voisin jakaa arkeani ja ehkä myös hieman vastuuta lapsestani. Lopulta löysinkin kodin, jossa olen saanut paljon enemmän ja parempaa, kuin olisin koskaan voinut kuvitella.

Hyppäsin keväällä tuntemattomaan ja muutin suurehkoon yhteisöön. Minulla oli kyllä kokemusta eräästä erittäin huonosti toimivasta isosta yhteisöstä, jossa asuminen oli aika ajoin horroria, mutta en halunnut antaa ennakkoluuloilleni valtaa. Yksi huono kokemus muutenkin niin värikkäässä elämässäni ei saisi leimata kaikkia siitä muistuttavia asioita ikävällä sävyllään ja estää minua tavoittelemasta unelmiani. Olen jo vuosia ymmärtänyt olevani erityisherkkä ja siksi minulla on haasteita sosiaalisuudessa, jota kuitenkin kaipaan enemmän kuin yksin asuessani sain pidettyä yllä. Yhteisössä tarvittava määrä sosiaalisuutta täyttyy usein luonnostaan, tavoittelematta. Loppuajaksi voi vetäytyä omaan rauhaansa. Minulle oli tärkeää, ettei yhteisössä ollut mitään erityisiä aatteellisia taustoja tai liikaa velvollisuuksia. Moni luulee, että yhteisö on aina yhtä kuin hippikommuuni. Meidän talossamme asuu kuitenkin aivan tavallisia, työssäkäyviä ja opiskelevia ihmisiä.

Elämäni on nyt täysin erilaista kuin viime talvena. Toki kävin säännöllisesti harrastajateatterissa ja minulla oli vakituisia vapaailtoja arjesta, mutta teatterilaisilla oli kaikilla oma elämänsä, joka kosketti minun elämääni aika vähän. Parin ihmisen kanssa jaoimme jotain syvempiä tuntoja, mutta tiemme erkanivat joka viikko ja loput ajasta sain olla omillani. Yhteisöasuminen paikkaa jotain pohjatonta läheisyyden, kyläyhteisön ja perheen kaipuuta, jota ei muuten saa tyydytettyä, ainakaan estyneessä, erillistyneessä Suomessa. Isommissa kaupungeissa asumisessa on toki puolensa… pienen lapsen kanssa jää yksinasuessa helposti totaalisen yksin, mutta isossa kaupungissa on helpompi lähteä ihmisten ilmoille, kun kaikenlaista toimintaa ja yhteisöllisiä hankkeita järjestetään paljon. On helppo pitää yllä jonkinasteista sosiaalisuutta, mutta siinä ei välttämättä silti ole sellaista syvyyttä, jota oikeasti kaipaisi.

Vaikka yhteisössämme vaalitaan jokaisen omaa tilaa ja rauhaa, ihmissuhteeni ovat syventyneet ihan automaattisesti eri tasolle kuin yksin asuessani. Tulee myös ajateltua toisia paljon enemmän kuin ennen, ihanan vuokranantajamme esimerkistä. Usein kun menee kauppaan, tulee kysyttyä, tarvitseeko joku muu jotain. Tulee istuttua ihan suunnittelematta iltaa keittiössä ja puhuttua kaikenlaista, mitä ei suunnitelluissa tapaamisissa kavereiden kanssa ehkä koskaan tulisi puhuttua. Tulee naurettua paljon. Näkee toisten hyvät ja huonot puolet ja lopulta hyväksyy ne, jos haluaa asua heidän kanssaan. Yhteisössä ihmisten on sopeuduttava. Ja luotettava toisiin monin tavoin. Aina se ei ole helppoa, mutta joka tapauksessa se kasvattaa. Voin ottaa mallia lapsestani, joka ei ole koskaan nukkunut yhtä sikeästi kuin täällä.

Kodissamme on valtava piha ja luontoa lähellä. Lapset voi päästää ulos leikkimään ilman juuri minkäänlaista huolta ympäristön vaaroista. Asuminen pienemmällä paikkakunnalla vuosien ahdistuksen jälkeen, joka nousi kaupungin vilinässä ja melussa, on nannaa sielulle ja ruumiille. Satakielet lauloivat koko kevään ja pöllöt liitelivät lähimetsässä. Syksyn tullen voi hiipiä villasukissa ja käpertyä ruokasalin sohvaan viltin alle. Päiväkoti on vieressä ja se on ehdottomasti paras, pienin ja rauhallisin, missä lapseni on koskaan ollut (taitaa olla jo kuudes, josta meillä on kokemusta…) Junalla pääsee pääkaupunkiin parissa kymmenessä minuutissa, mihinkään ei ole pitkä matka. Kotoamme löytyy leikkimökki, jättitrampoliini, keinut, minikuntosali ja kasvimaita. Harva asia voisi olla paremmin!

Haasteita yhteiselämään tuo toki erilaiset siisteyskäsitykset ja muut erilaisuudet. Erityisherkälle joidenkin ihmisten ominaistuoksutkin voivat olla vaikeita sietää, etenkin tiiviisti asuessa. Ensimmäiset viikot olivat stressaavia, kun kuljin kodissani tuntosarvet pystyssä – samaa tapahtuu uusien ihmisten muuttaessa sisään. Jakaessani taannoin kolmion erään ihmisen kanssa, jolla oli vakavia mielenterveyshäiriöitä, ahdistukseni ja turvattomuuden tunteeni kasvoivat todella suuriksi. Isossa yhteisössä on kuitenkin helpompaa olla, kun ympärillä on tilaa ja ilmaa hengittää. Ja muiden asukkaiden tuoma turva. Täällä me asukkaat saamme vaikuttaa siihen, ketä taloon otetaan asumaan ja moneen muuhunkin asiaan. Vuokranantajamme pysyy tarkoituksella erossa asioistamme eikä aseta mitään määräyksiä, vaikka asuukin yläkerrassa. Ihmiset kunnioittavat toistensa pyyntöjä, kuten että käytämme kaikki allergiamerkittyjä aineita pyykinpesukoneessa. Siivousvuoroja tai sääntöjä meillä ei ole, mutta olemme kaikki aikuisia ihmisiä, jotka osaavat puhua keskenään (ainakin yleensä).

Tänään lapseni oli kuumeessa, enkä päässyt lähtemään kauppaan. Oma niskani oli niksahtanut ja ehkä tulehtunut niin, että pienikin liike vihloo. Sain kuitenkin kyydin kämppikseltäni, ja toinen kämppis vahti sen aikaa poikaani, joka makasi surkeana sängyssään. Kuskini nosti ruokakassin autosta ja hymyili. Nämä ovat isoja ja tärkeitä asioita, joita avioliitossa elävä ei ehkä osaa aina arvostaa. Usein lapsellani on leikkiseuraa, kun kahden asukkaan lapset ovat välillä vanhempiensa luona, täällä toisessa kodissaan. Ainakin toinen lapsista on toivonut, että saisi olla täällä enemmän. Välillä vahdin toisten lapsia, usein taas minun lapseni perään katsotaan. Täällä ihmisten on helpompaa pyytää apua toisiltaan – pyyteetöntä tai ei, muttei tarvitse jäädä miettimään, milloin, miten ja kuka jää ”kiitollisuudenvelkaan”. Tätä saattaa yksinasuvan olla vaikea kuvitella. Ja minun on enää todella vaikea kuvitella asumista yksin! En vaihtaisi pois, en ainakaan Suomessa. .

Operaatio NikkeNakke tulee!

Olen viime päivät suunnitellut ensimmäistä ekoblogisarjaani Operaatio Nikkenakkea! Koska en ole vielä perustanut yritystä, toteutan projektin tämän blogin kautta. Seuraava ekomatkailublogi tuleekin ihan oman domaininsa alle, luultavasti wordpress-alustalle, sitten kun toiminimiyritykseni on perustettu. Tämä on siis vielä täysin harrastajapohjaista toimintaa. Pilke silmäkulmassa ja silti ihan tosissaan! :)

Mistä on kyse? 

Operaatio NikkeNakke on yhden naisen projekti: yhdistelmä lomaa, ekoilua ja ruohonjuuritason hyväntekeväisyyttä. Lähdemme kuukaudeksi Espanjaan viisivuotiaan poikani kanssa, keräämme joka päivä roskia, taltioimme työmme instagrammiin, vierailemme mielenkiintoisissa eettisissä kohteissa ja raportoimme oivalluksistamme ja tekemisistämme tänne Iloa ja ihmetystä -blogiini. Tuomme myös mahdollisuuksien mukaan yhden rescue-koiran Suomeen paikallisen eläinsuojelujärjestön kautta.

Eilen on auennut myös NikkeNaken joukkorahoituskampanja, jonka kautta voit tukea suunnitelmiemme toteutumista. Mesenaatti on suomen suurin joukkorahoituspalvelu, jonka kautta sinäkin voit suunnitella oman kampanjasi tai alkaa mesenaatiksi vaikka yhdellä 10 euron lahjoituksella! Saat myös aina jotain vastinetta rahallesi. Epäonnistuneista projekteista palvelu palauttaa kaikki rahat lahjoittajille. Voit toki seurata projektiani suoraan tästä blogista, facebookista tai instagrammista, mutta tilaamalla mesenaatin kautta maksullisen uutiskirjeen, pysyt paremmin kärryillä, missä mennään.

Miksi NikkeNakke?

Olen pitkään haudutellut mielessäni matkailuun liittyviä projekteja, joita haluaisin toteuttaa. Monet niistä vaativat ulkopuolista rahoitusta. Olen aikeissa perustaa omaa yritystä, mutta tarve päästä harjoittelemaan tositoimia on nyt kypsynyt. Minulle Suomen talvet ovat myös erityisen raskaita. Inhoan pimeää, kalseankosteankylmää säätä. Tarvitsen todella paljon auringon valoa ja d-vitamiinia. Kaipaan lämmintä säätä, kuumia rytmejä, turkoosin meren rantaa, enemmän ihmisten hymyä ja naurua, enemmän elämää! Pimeissä suomalaisbaareissa riekkuminen ei minulle sitä edusta, oli ne sitten Suomessa tai Espanjassa. Toisaalta tarvitsen paljon omaa tilaa ja rauhaa. Tämä kaikki yhdessä on mielenkiintoinen yhdistelmä, jota tavoitella.

Jos minulla olisi mahdollisuus, asuisin etelässä. Saapuisin Suomeen ainoastaan heinä-elokuuksi, jos siltä tuntuisi. Kaipaisin varmasti suuresti ystäviäni täällä, mutta kärsin Suomen talvista niin paljon, että olen aina tuntenut olevani syntynyt väärään maahan. Olen yrittänyt karaista itseäni oikein rankimman kautta, mm. hiihtämällä lapsena monta päivää keuhkokuumeessa 25-asteen pakkasessa Suomen Lapissa alppihiihtokilpailuissa. Enää en ikimaailmassa tekisi itselleni samanlaisia asioita.

Lisäksi haluan tehdä hyvää, haluan että elämälläni ja tekemisilläni on syvällisempi tarkoitus. Haluan toimia oikein itseäni, muita ihmisiä ja koko maailmaa kohtaan! Se ei aina ole helppoa, mutta se on välttämätöntä. Haluan tukea hyviä, eettisiä asioita enkä vain katsella vierestä, kun esimerkiksi luontoa tuhotaan tai elinympäristöä roskataan.

Käännekohta

Kun minulla ei vielä ollut lasta, annoin pelon määritellä liikaa sitä, mitä tein tai jätin tekemättä, mitä sanoin tai jätin sanomatta, mitä kirjoitin tai jätin kirjoittamatta. Toki koitan edelleen olla ihmisille kiltti, mutta olen ylittänyt jonkun sellaisen oman opitun häpeän kohtaamisen pisteen, joka on estänyt minua toimimasta. Kuten eräs ystäväni touhujani kommentoi: " Kaasua nyt vaan, unohda jarrut, hyvä siitä tulee!" Mr. ja Mrs. Lannistajiakin on helpompi kohdata, kun muistaa, että he eivät ole vielä kohdanneet omaa sokeaa pistettään, eivätkä pysty katsomaan peilistä jotakuta, joka uskaltaa. Tai sitten pystyvät, ja ehkä esimerkkiä seuraamalla uskaltavat ylittää omatkin itserakennetut rajansa.

Kun sain lapsen, tajusin, että jos en ala ELÄÄ, olen 18 vuoden päästä TODELLA katkeroitunut ihminen. Minulle aito elämä on sitä, että teen sitä, mitä sydämeni todella haluaa. En tee mitään "vain työn vuoksi", haluan viihtyä työssäni. Haluan voida hyvin, joka päivä! En halua elää "satalasissa-täysii-190% " kuten suoritusyhteiskunta ja trendit määrittelevät, vaan tehdä omalla tahdillani asioita, joilla on todella minulle merkitystä! Silloin tahti voi välillä olla kova ja välillä ihanan leppoisa! Se on minulle vapautta ja rikkautta. Siksi olen ajoittain jo todella onnellinen tälläisenä, työttömänä "sossupummina". (Hah, sossut ja työkkärintädit hätkähtävät aina, kun puhun siitä, mitä kaikkea minulla on suunnitteilla! On hauskaa nauraa sisäänpäin nähdessäni heidän ilmeensä, kun ovat odottaneet paikalle pitkäaikaistyötöntä moniongelmaista uusavutonta masentunutta ihmisrauniota.... Se vaan tuntuu olevan heidän vakioennakkoluulonsa aina, olenhan ollut niin pitkään poissa työelämästä ja keskeyttänyt sen verran monet opinnot, ainakin paperilla. Tosiasiassahan opiskelen kaikkea sitä edelleen omatoimisesti imemällä ympäristöstäni kaiken minua kiinnostavan!)

Kun jouduin melko pian käytännössä yksinhuoltajaksi, mutten saanutkaan yksinhuoltajuutta, vaikkei toinen vanhempi osallistu lapsen kasvatukseen tai vanhemmuuteen juuri mitenkään, olin todella lähellä masentua vakavasti. En kuitenkaan masentunut, vaan minusta tuli selviytyjä. Eikä siinäkään olisi mitään pahaa, vaikka olisin masentunut. Mielenterveysongelmat ovat osa inhimillistä elämää! Ehkä minut oli keitetty jo niin syvissä ja monissa liemissä, että tiesin, miten välttää niihin joutuminen uudelleen. Osaan hakea apua. Se on nykymaailmassa, etenkin erillisyyttä palvovassa Suomessa, elintärkeä taito. Kun tuntui siltä, että taistelen tuulimyllyjä vastaan, opin luovuttamaan ja etsimään toisia tapoja toteuttaa unelmiani. Valitsin, etten ota päähäni ajatusta "se on mahdotonta", se ei yksinkertaisesti kuulu samaan lauseeseen unelmieni kanssa. Sen sijaan valitsin ajatella asioista optimistisesti: "aina on mahdollista, kaikki on mahdollista".

Kaikki on mahdollista

Sanoin tänään viimeksi ääneen, että joku minulle vastenmielinen asia on mahdotonta. En onneksi uskonut itseäni, koska tiedän, että kaikki on mahdollista. On mahdollista kuolla sekunnissa, yhtä mahdollista kuin on voittaa lotossa tai löytää kadulta 500 euron seteli. Todennäköisyyksiin ja järjen logiikkaan luottamisella elämästä tulee toooodella tylsää ja ennalta-arvattua. Se ei ole minun elämääni.

Joka tapauksessa lapseni Leevi on ollut paras kasvattajani. Hänen kauttaan olen löytänyt valtavan määrän ihmisiä, jotka ovat minulle tänä päivänä todella tärkeitä. Ilman häntä en olisi ehkä päässyt, ainakaan näin nopeasti, eroon peloistani. Häntä hoitaessani olen parantanut omaa sisäistä lastani aivan äärettömän tehokkaasti. Siksi en halua myöskään rajata häntä pois projekteistani. Hän saa toki myös vaikuttaa asioihin ja reissuillamme menemme aina pääasiassa hänen ehdoillaan, onhan hän vielä alle kouluikäinen. Leevin, kuten lasten yleensäkin, ideat ovat paljon mielenkiintoisempia ja hedelmällisempiä, kuin suurimman osan aikuisista. Miksi lokeroisin hänet omaan lapsen elämäänsä ja itseni omaan 8-16 työelämään? Ymmärrän, että monille se on pakollista, mutta minulle onneksi ei.

Tästäpä tulikin nyt aivan erilainen sepustus, kun mitä oli tarkoitus... Mutta ei se mitään! NikkeNakke on alkanut, ja Instassa on esimakua yhteisestä ympäristöstä huolehtimisestamme. Facebookista voit lukea tarkemmin, mistä on kyse ja miten voit auttaa! Pääni pursuaa uusia ja vanhoja ideoita, joita haluan toteuttaa ja mistä haluan krjoittaa. Toivottavasti ystäväni Aika antaa minulle tilaa niistä parhaimmille. :)