Takaisin Kotiin – kokemuksia yhteisöasumisesta

Olen asunut suuren osan aikuiselämästäni sinkkuna. Olen asunut omakotitalon lisäyksiössä, opiskelija-asunnoissa, kaksioissa yksin lapsen kanssa, kimppakämpissä, joitain pätkiä myös parisuhteessa. Olin jo kauan kaivannut ihmisiä ympärilleni, vaikka janoankin myös omaa rauhaa. Edellisessä kodissani en ollut onnellinen. Kauniin, vanhan kerrostalokaksioni seinänaapurina asui laitapuolen kulkijoita, jotka remusivat yöt läpeensä ja savustivat minua ja silloin nelivuotiasta poikaani vaatekomeroiden kautta tupakalla ja kannabiksella. Edes häätö ei saanut heitä lähtemään. Lopulta naisisännöitsijä sanoi, että jos itse asuisi siellä lapsen kanssa, lähtisi hän niin pian kuin mahdollista. Haaveilin kodista, jossa voisin jakaa arkeani ja ehkä myös hieman vastuuta lapsestani. Lopulta löysinkin kodin, jossa olen saanut paljon enemmän ja parempaa, kuin olisin koskaan voinut kuvitella.

Hyppäsin keväällä tuntemattomaan ja muutin suurehkoon yhteisöön. Minulla oli kyllä kokemusta eräästä erittäin huonosti toimivasta isosta yhteisöstä, jossa asuminen oli aika ajoin horroria, mutta en halunnut antaa ennakkoluuloilleni valtaa. Yksi huono kokemus muutenkin niin värikkäässä elämässäni ei saisi leimata kaikkia siitä muistuttavia asioita ikävällä sävyllään ja estää minua tavoittelemasta unelmiani. Olen jo vuosia ymmärtänyt olevani erityisherkkä ja siksi minulla on haasteita sosiaalisuudessa, jota kuitenkin kaipaan enemmän kuin yksin asuessani sain pidettyä yllä. Yhteisössä tarvittava määrä sosiaalisuutta täyttyy usein luonnostaan, tavoittelematta. Loppuajaksi voi vetäytyä omaan rauhaansa. Minulle oli tärkeää, ettei yhteisössä ollut mitään erityisiä aatteellisia taustoja tai liikaa velvollisuuksia. Moni luulee, että yhteisö on aina yhtä kuin hippikommuuni. Meidän talossamme asuu kuitenkin aivan tavallisia, työssäkäyviä ja opiskelevia ihmisiä.

Elämäni on nyt täysin erilaista kuin viime talvena. Toki kävin säännöllisesti harrastajateatterissa ja minulla oli vakituisia vapaailtoja arjesta, mutta teatterilaisilla oli kaikilla oma elämänsä, joka kosketti minun elämääni aika vähän. Parin ihmisen kanssa jaoimme jotain syvempiä tuntoja, mutta tiemme erkanivat joka viikko ja loput ajasta sain olla omillani. Yhteisöasuminen paikkaa jotain pohjatonta läheisyyden, kyläyhteisön ja perheen kaipuuta, jota ei muuten saa tyydytettyä, ainakaan estyneessä, erillistyneessä Suomessa. Isommissa kaupungeissa asumisessa on toki puolensa… pienen lapsen kanssa jää yksinasuessa helposti totaalisen yksin, mutta isossa kaupungissa on helpompi lähteä ihmisten ilmoille, kun kaikenlaista toimintaa ja yhteisöllisiä hankkeita järjestetään paljon. On helppo pitää yllä jonkinasteista sosiaalisuutta, mutta siinä ei välttämättä silti ole sellaista syvyyttä, jota oikeasti kaipaisi.

Vaikka yhteisössämme vaalitaan jokaisen omaa tilaa ja rauhaa, ihmissuhteeni ovat syventyneet ihan automaattisesti eri tasolle kuin yksin asuessani. Tulee myös ajateltua toisia paljon enemmän kuin ennen, ihanan vuokranantajamme esimerkistä. Usein kun menee kauppaan, tulee kysyttyä, tarvitseeko joku muu jotain. Tulee istuttua ihan suunnittelematta iltaa keittiössä ja puhuttua kaikenlaista, mitä ei suunnitelluissa tapaamisissa kavereiden kanssa ehkä koskaan tulisi puhuttua. Tulee naurettua paljon. Näkee toisten hyvät ja huonot puolet ja lopulta hyväksyy ne, jos haluaa asua heidän kanssaan. Yhteisössä ihmisten on sopeuduttava. Ja luotettava toisiin monin tavoin. Aina se ei ole helppoa, mutta joka tapauksessa se kasvattaa. Voin ottaa mallia lapsestani, joka ei ole koskaan nukkunut yhtä sikeästi kuin täällä.

Kodissamme on valtava piha ja luontoa lähellä. Lapset voi päästää ulos leikkimään ilman juuri minkäänlaista huolta ympäristön vaaroista. Asuminen pienemmällä paikkakunnalla vuosien ahdistuksen jälkeen, joka nousi kaupungin vilinässä ja melussa, on nannaa sielulle ja ruumiille. Satakielet lauloivat koko kevään ja pöllöt liitelivät lähimetsässä. Syksyn tullen voi hiipiä villasukissa ja käpertyä ruokasalin sohvaan viltin alle. Päiväkoti on vieressä ja se on ehdottomasti paras, pienin ja rauhallisin, missä lapseni on koskaan ollut (taitaa olla jo kuudes, josta meillä on kokemusta…) Junalla pääsee pääkaupunkiin parissa kymmenessä minuutissa, mihinkään ei ole pitkä matka. Kotoamme löytyy leikkimökki, jättitrampoliini, keinut, minikuntosali ja kasvimaita. Harva asia voisi olla paremmin!

Haasteita yhteiselämään tuo toki erilaiset siisteyskäsitykset ja muut erilaisuudet. Erityisherkälle joidenkin ihmisten ominaistuoksutkin voivat olla vaikeita sietää, etenkin tiiviisti asuessa. Ensimmäiset viikot olivat stressaavia, kun kuljin kodissani tuntosarvet pystyssä – samaa tapahtuu uusien ihmisten muuttaessa sisään. Jakaessani taannoin kolmion erään ihmisen kanssa, jolla oli vakavia mielenterveyshäiriöitä, ahdistukseni ja turvattomuuden tunteeni kasvoivat todella suuriksi. Isossa yhteisössä on kuitenkin helpompaa olla, kun ympärillä on tilaa ja ilmaa hengittää. Ja muiden asukkaiden tuoma turva. Täällä me asukkaat saamme vaikuttaa siihen, ketä taloon otetaan asumaan ja moneen muuhunkin asiaan. Vuokranantajamme pysyy tarkoituksella erossa asioistamme eikä aseta mitään määräyksiä, vaikka asuukin yläkerrassa. Ihmiset kunnioittavat toistensa pyyntöjä, kuten että käytämme kaikki allergiamerkittyjä aineita pyykinpesukoneessa. Siivousvuoroja tai sääntöjä meillä ei ole, mutta olemme kaikki aikuisia ihmisiä, jotka osaavat puhua keskenään (ainakin yleensä).

Tänään lapseni oli kuumeessa, enkä päässyt lähtemään kauppaan. Oma niskani oli niksahtanut ja ehkä tulehtunut niin, että pienikin liike vihloo. Sain kuitenkin kyydin kämppikseltäni, ja toinen kämppis vahti sen aikaa poikaani, joka makasi surkeana sängyssään. Kuskini nosti ruokakassin autosta ja hymyili. Nämä ovat isoja ja tärkeitä asioita, joita avioliitossa elävä ei ehkä osaa aina arvostaa. Usein lapsellani on leikkiseuraa, kun kahden asukkaan lapset ovat välillä vanhempiensa luona, täällä toisessa kodissaan. Ainakin toinen lapsista on toivonut, että saisi olla täällä enemmän. Välillä vahdin toisten lapsia, usein taas minun lapseni perään katsotaan. Täällä ihmisten on helpompaa pyytää apua toisiltaan – pyyteetöntä tai ei, muttei tarvitse jäädä miettimään, milloin, miten ja kuka jää ”kiitollisuudenvelkaan”. Tätä saattaa yksinasuvan olla vaikea kuvitella. Ja minun on enää todella vaikea kuvitella asumista yksin! En vaihtaisi pois, en ainakaan Suomessa. .