Mistä on kyse?
Operaatio NikkeNakke on yhden naisen projekti: yhdistelmä lomaa, ekoilua ja ruohonjuuritason hyväntekeväisyyttä. Lähdemme kuukaudeksi Espanjaan viisivuotiaan poikani kanssa, keräämme joka päivä roskia, taltioimme työmme instagrammiin, vierailemme mielenkiintoisissa eettisissä kohteissa ja raportoimme oivalluksistamme ja tekemisistämme tänne Iloa ja ihmetystä -blogiini. Tuomme myös mahdollisuuksien mukaan yhden rescue-koiran Suomeen paikallisen eläinsuojelujärjestön kautta.
Eilen on auennut myös NikkeNaken joukkorahoituskampanja, jonka kautta voit tukea suunnitelmiemme toteutumista. Mesenaatti on suomen suurin joukkorahoituspalvelu, jonka kautta sinäkin voit suunnitella oman kampanjasi tai alkaa mesenaatiksi vaikka yhdellä 10 euron lahjoituksella! Saat myös aina jotain vastinetta rahallesi. Epäonnistuneista projekteista palvelu palauttaa kaikki rahat lahjoittajille. Voit toki seurata projektiani suoraan tästä blogista, facebookista tai instagrammista, mutta tilaamalla mesenaatin kautta maksullisen uutiskirjeen, pysyt paremmin kärryillä, missä mennään.
Miksi NikkeNakke?
Olen pitkään haudutellut mielessäni matkailuun liittyviä projekteja, joita haluaisin toteuttaa. Monet niistä vaativat ulkopuolista rahoitusta. Olen aikeissa perustaa omaa yritystä, mutta tarve päästä harjoittelemaan tositoimia on nyt kypsynyt. Minulle Suomen talvet ovat myös erityisen raskaita. Inhoan pimeää, kalseankosteankylmää säätä. Tarvitsen todella paljon auringon valoa ja d-vitamiinia. Kaipaan lämmintä säätä, kuumia rytmejä, turkoosin meren rantaa, enemmän ihmisten hymyä ja naurua, enemmän elämää! Pimeissä suomalaisbaareissa riekkuminen ei minulle sitä edusta, oli ne sitten Suomessa tai Espanjassa. Toisaalta tarvitsen paljon omaa tilaa ja rauhaa. Tämä kaikki yhdessä on mielenkiintoinen yhdistelmä, jota tavoitella.
Jos minulla olisi mahdollisuus, asuisin etelässä. Saapuisin Suomeen ainoastaan heinä-elokuuksi, jos siltä tuntuisi. Kaipaisin varmasti suuresti ystäviäni täällä, mutta kärsin Suomen talvista niin paljon, että olen aina tuntenut olevani syntynyt väärään maahan. Olen yrittänyt karaista itseäni oikein rankimman kautta, mm. hiihtämällä lapsena monta päivää keuhkokuumeessa 25-asteen pakkasessa Suomen Lapissa alppihiihtokilpailuissa. Enää en ikimaailmassa tekisi itselleni samanlaisia asioita.
Lisäksi haluan tehdä hyvää, haluan että elämälläni ja tekemisilläni on syvällisempi tarkoitus. Haluan toimia oikein itseäni, muita ihmisiä ja koko maailmaa kohtaan! Se ei aina ole helppoa, mutta se on välttämätöntä. Haluan tukea hyviä, eettisiä asioita enkä vain katsella vierestä, kun esimerkiksi luontoa tuhotaan tai elinympäristöä roskataan.
Käännekohta
Kun minulla ei vielä ollut lasta, annoin pelon määritellä liikaa sitä, mitä tein tai jätin tekemättä, mitä sanoin tai jätin sanomatta, mitä kirjoitin tai jätin kirjoittamatta. Toki koitan edelleen olla ihmisille kiltti, mutta olen ylittänyt jonkun sellaisen oman opitun häpeän kohtaamisen pisteen, joka on estänyt minua toimimasta. Kuten eräs ystäväni touhujani kommentoi: " Kaasua nyt vaan, unohda jarrut, hyvä siitä tulee!" Mr. ja Mrs. Lannistajiakin on helpompi kohdata, kun muistaa, että he eivät ole vielä kohdanneet omaa sokeaa pistettään, eivätkä pysty katsomaan peilistä jotakuta, joka uskaltaa. Tai sitten pystyvät, ja ehkä esimerkkiä seuraamalla uskaltavat ylittää omatkin itserakennetut rajansa.
Kun sain lapsen, tajusin, että jos en ala ELÄÄ, olen 18 vuoden päästä TODELLA katkeroitunut ihminen. Minulle aito elämä on sitä, että teen sitä, mitä sydämeni todella haluaa. En tee mitään "vain työn vuoksi", haluan viihtyä työssäni. Haluan voida hyvin, joka päivä! En halua elää "satalasissa-täysii-190% " kuten suoritusyhteiskunta ja trendit määrittelevät, vaan tehdä omalla tahdillani asioita, joilla on todella minulle merkitystä! Silloin tahti voi välillä olla kova ja välillä ihanan leppoisa! Se on minulle vapautta ja rikkautta. Siksi olen ajoittain jo todella onnellinen tälläisenä, työttömänä "sossupummina". (Hah, sossut ja työkkärintädit hätkähtävät aina, kun puhun siitä, mitä kaikkea minulla on suunnitteilla! On hauskaa nauraa sisäänpäin nähdessäni heidän ilmeensä, kun ovat odottaneet paikalle pitkäaikaistyötöntä moniongelmaista uusavutonta masentunutta ihmisrauniota.... Se vaan tuntuu olevan heidän vakioennakkoluulonsa aina, olenhan ollut niin pitkään poissa työelämästä ja keskeyttänyt sen verran monet opinnot, ainakin paperilla. Tosiasiassahan opiskelen kaikkea sitä edelleen omatoimisesti imemällä ympäristöstäni kaiken minua kiinnostavan!)
Kun jouduin melko pian käytännössä yksinhuoltajaksi, mutten saanutkaan yksinhuoltajuutta, vaikkei toinen vanhempi osallistu lapsen kasvatukseen tai vanhemmuuteen juuri mitenkään, olin todella lähellä masentua vakavasti. En kuitenkaan masentunut, vaan minusta tuli selviytyjä. Eikä siinäkään olisi mitään pahaa, vaikka olisin masentunut. Mielenterveysongelmat ovat osa inhimillistä elämää! Ehkä minut oli keitetty jo niin syvissä ja monissa liemissä, että tiesin, miten välttää niihin joutuminen uudelleen. Osaan hakea apua. Se on nykymaailmassa, etenkin erillisyyttä palvovassa Suomessa, elintärkeä taito. Kun tuntui siltä, että taistelen tuulimyllyjä vastaan, opin luovuttamaan ja etsimään toisia tapoja toteuttaa unelmiani. Valitsin, etten ota päähäni ajatusta "se on mahdotonta", se ei yksinkertaisesti kuulu samaan lauseeseen unelmieni kanssa. Sen sijaan valitsin ajatella asioista optimistisesti: "aina on mahdollista, kaikki on mahdollista".
Kaikki on mahdollista
Sanoin tänään viimeksi ääneen, että joku minulle vastenmielinen asia on mahdotonta. En onneksi uskonut itseäni, koska tiedän, että kaikki on mahdollista. On mahdollista kuolla sekunnissa, yhtä mahdollista kuin on voittaa lotossa tai löytää kadulta 500 euron seteli. Todennäköisyyksiin ja järjen logiikkaan luottamisella elämästä tulee toooodella tylsää ja ennalta-arvattua. Se ei ole minun elämääni.
Joka tapauksessa lapseni Leevi on ollut paras kasvattajani. Hänen kauttaan olen löytänyt valtavan määrän ihmisiä, jotka ovat minulle tänä päivänä todella tärkeitä. Ilman häntä en olisi ehkä päässyt, ainakaan näin nopeasti, eroon peloistani. Häntä hoitaessani olen parantanut omaa sisäistä lastani aivan äärettömän tehokkaasti. Siksi en halua myöskään rajata häntä pois projekteistani. Hän saa toki myös vaikuttaa asioihin ja reissuillamme menemme aina pääasiassa hänen ehdoillaan, onhan hän vielä alle kouluikäinen. Leevin, kuten lasten yleensäkin, ideat ovat paljon mielenkiintoisempia ja hedelmällisempiä, kuin suurimman osan aikuisista. Miksi lokeroisin hänet omaan lapsen elämäänsä ja itseni omaan 8-16 työelämään? Ymmärrän, että monille se on pakollista, mutta minulle onneksi ei.
Tästäpä tulikin nyt aivan erilainen sepustus, kun mitä oli tarkoitus... Mutta ei se mitään! NikkeNakke on alkanut, ja Instassa on esimakua yhteisestä ympäristöstä huolehtimisestamme. Facebookista voit lukea tarkemmin, mistä on kyse ja miten voit auttaa! Pääni pursuaa uusia ja vanhoja ideoita, joita haluan toteuttaa ja mistä haluan krjoittaa. Toivottavasti ystäväni Aika antaa minulle tilaa niistä parhaimmille. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti