Olen mielestäni nykyään toivottoman huono leikkimään lasten kanssa, ja toivottoman lyhytjänteinen. Kyllästyn jo kävellessämme puistoon kun ajattelen miten tylsää siellä on. Mielikuvitukseni ja hyvinvointini kärsii sisäisestä marisijastani ja sen kumppanina piikittelevästä "huonosta äidistä" joka vertailee minua jatkuvasti muihin, (muka)superäiteihin ja käveleviin ohjelmatoimistoihin.
Nyt annoin pojalle piilossa olleet joululahjaleimasimet ja lunastin siten itselleni kirjoitushetken. Silläkin uhalla että väriä saattaa löytyä vähän muualtakin kuin pitäisi. Palkinnoksi (Voimaperheet-ohjelmasta oppia ottaneena) lupasin näyttää sen jälkeen tietokoneelta, miten ärrää voi äänittää ja hidastaa. Lopuksi laskemme kuinka monta särähdystä siinä on, kun sanoo "tarra" ja "rusina". Lapseni osaa siis pärisyttää ärrää, mutta ei käyttää sitä puheessaan. Syksyllä hän oppi yyn, ään ja öön hetkessä käytyämme yhden kerran vapaaehtoisesti puheterapeutilla. Keksin tänään bussissa, että voisin koittaa aktiivisesti opettaa ärrääkin. Poikani on aina ihanan innostunut pölhöistä ideoistani.
Päättämispäivä
Lapsellani on tänään päättämispäivä. Hän saa päättää (melkein) kaikesta. (Ainoat säännöt on, että äiti saa päättää, jos jokin asia on vaarallista tai liian epäterveellistä, sekä hyvää käytöstä odotetaan kuten aina). Ensimmäisen kerran vietimme päättämispäivää syksyllä, jolloin meillä oli haasteita uhman kanssa. Poika käyttäytyi yksi päivä päiväkodissa tosi huonosti koko päivän ja illalla sama jatkui. Sitten hän huusi minulle "Minä päätän kaikesta koska aikuiset päättää ihan väärin!" Loppuviikko meni hienosti (se oli myös ehtona) omaa päättämispäivää odotellessa.
Nykyisin poika saa ostaa 30:llä hyvästä käytöksestä ansaitsemallaan tarralla päättämispäivän, tai johonkin sisähuvipuistoon menon. Viimeksi poika halusi syödä maksalaatikkoa, pelata Junior-Aliasta (jonka voitti) ja mennä Hoploppiin. Tänään hän halusi tehdä tehtäväradan lattialle, mennä Ikeaan syömään ja leikkimään, ostaa ärrältä karkkipötkön ja mennä luistelemaan. (Viimeisintä ei sitten kuitenkaan enää jaksanut kaiken tohinan jälkeen.)
Lisäksi olen kannustanut häntä päättämään pienistäkin asioista, koska viimeksi hänelle oli niin opettavaista huomata, kuinka monista asioista aikuiset joutuvat päivässä päättämään ja kuinka rankkaa hommaa se välillä on. Päiväunet tietenkin jäivät pois tänään kuten syksylläkin ja silloin väsyneenä poikani tokaisi päättävänsä ainoastaan valoisan aikaan, koska ei yksinkertaisesti jaksanut enää päättää mistään...
Äidillekin nämä lapsen päättämispäivät tekevät hyvää. Sysään kaikki stressiä aiheuttavat hommani syrjään ja saan luvan kanssa olla niuhottamatta (ikään kuin joku sellaista yleensäkään vaatisi), ja jos haluan kieltää jotain, joudun perustelemaan sen hyvin, ja kääntämään käskyt ja kiellot positiivisiksi, houkutteleviksi vaihtoehdoiksi (onneksi ei joka päivä tarvitse olla näin luova... vaikka toisaalta rennosti ottaminen vapauttaa luovuutta käyttöön ihan itsestään!). Lisäksi huomaan muotoilevani asioita muutenkin positiivisemmiksi ja keksineeni aamutoimiin ja uloslähtöön erinäisiä kisoja palkintoineen, jotka kuitenkin molemmilta unohtuivat - tuntui että itse kisailu ja uuden keksiminen on tarpeeksi innostavaa.
Lapseni myös rakastaa seikkailuja, joiden avulla liikumme paikasta toiseen, kuvitellen eteemme vuoria, rotkoja, jäätiköitä, meriä, soita, viidakoita jne (minä tosin aika laiskana yleensä). Sekin idea tuli äärimmäisen yksinkertaisesta satuseikkailusta Koiramäen Kuusijuhlassa viime joulukuussa. Joskus mietin, mitä muut ajattelevat sekoiluistamme kadulla, mutta tuskinpa niistä kukaan muu loukkaantuu kuin korkeintaan Herra Mielensäpahoittaja ja Aina Inkeri Ankeinen.
"Äiti, sillon kun sä olit pieni niin mä olin sun kanssa. Mä olin sun mielikuvitusystävä!"
Lapseni on todellakin muusani, hän yllättää minut ideoillaan, jutuillaan ja taidoillaan joka päivä. Hän on oppinut jo lukemaan ja rakastan lukea lapsuuteni satuja hänen kanssaan iltaisin ja viikonloppuisin (lapsi lukee otsikot ja painotukset, minä kappaleet). Tällä hetkellä luemme Onnelia ja Annelia sekä Lindgrenin Satuja, seuraavana odottaa mm. Seikkaileva Leikkimökki. Lapseni on innostanut minut kirjoittamaan lastenkirjojen aihioita, joihin ystäväni on alkanut tehdä kuvituksia.
Ja koska lapseni kanssa näen maailman aivan tuorein silmin, en vain pysty katselemaan sitä enää yhtä synkästi kuin muutamia vuosia sitten. Tänään poikani veti lämmikkeeksi tarkoitetun kauratyynyn ripustuslenkeistä selkäänsä ja ilmoitti "Minä levitän repustani taidevoimia... eikun taikavoimia... huoneemme lattialle!" Sitä hän nimenomaan tekee, kiitos hänen! Ja kyynel nousee silmäkulmaani.
Poikani kanssa en myöskään onnistu tekemään katoamistemppuja, joita oikein rakastan. Jo vuosia sitten opin hienon keinon muuttua näkymättömäksi (ja nyt en oikeasti vitsaile, vaan olen ihan tosissani). Se on helppoa, kokeile vaikka: Sen kun rentoudut(!), ajattelet itsesi johonkin aivan muualle - paikkaan jossa viihdyt - ja tadaa, sinua ei enää nähdä! Henkilö, joka tämän minulle opetti, kertoi että kannattaa varoa, sillä kokemus näyttää, että ihmiset voivat tuolloin kävellä sinua päin. Etsi siis itsellesi turvallinen paikka ennen kuin muutut näkymättömäksi!
Aikuisten seurassa tämä kikka toimii takuuvarmasti, mutta lasten kanssa ei, sen olen saanut huomata. Joko se johtuu siitä, että en onnistu useinkaan olemaan rentoutunut vilkkaiden lasten seurassa, tai sitten siitä, että lapseni osaa liikkua niin taitavasti kaikilla aivojen värähtelytaajuuksilla, ajassa ja avaruudessa, ja löytää minut kuitenkin... Veikkaan silti ensimmäistä. Olen nimittäin todella aistiherkkä ja kuormitun helposti jatkuvasta ärsyketulvasta, jota lapsen kanssa olo on.
Parhaat ideat lapsen kanssa puuhailuun tulee siis usein lapselta itseltään. Ja kaikista hölmöimmät jutut, mitä itselle tulee mieleen, kannattaa yleensä toteuttaa - juuri ne, jotka yleensä ohittaisi sekunnin murto-osassa "ihan typerinä". Itse osaan olla oikea ilonpilaaja, ainakin mielessäni, mutta lapseni saa minut yleensä innostettua mukaan hauskanpitoon pelkällä olemassa olollaan. Jos ei pipo kiristä päätä liikaa, niinkuin joskus kun on juonut liikaa kahvia, syönyt liikaa sokeria tai nukkunut liian vähän ja stressannut liikaa... Silloin vain makaan sängyssä ja tyrkkään pojalle tabletin.
Nyt muuten piti mennä luistelemaan, mutta "huomaamattani" vaihdoimme jo ajat sitten leimasimet tablettiin... Ups.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti