Ötököitä lautaselle - miksipä ei? (osa 1)

Kirjoitin alla olevan tekstin jo maaliskuun loppupuolella ja tarkoitukseni oli tehdä siitä myös lehtiartikkeli, joten sen julkaiseminen jäi roikkumaan, mutta ajanpuutteen vuoksi julkaisen nyt pelkän blogitekstin. Olen juuri läpäissyt yrittäjävalmennuksen ja aloittanut yrittäjäkoulutuksen, eli kirjoittamiseni muuttuu pian virallisestikin työksi, jos kaikki menee hyvin. Elämässä on nyt menossa monenlaista muutakin, josta syystä en saa ehkä viikottain kirjoitettua sisältöä tänne. Toukokuussa pitäisi helpottaa, mutta uusista tuulista lisää lähempänä!

Mutta nyt itse aiheeseen:

Ostin reilu viikko sitten Ruohonjuuresta Entocuben Sirkkapurkki-keittiösomisteen, eli esimerkiksi granolaksi muuntuvan sekoituksen, jota ei kuitenkaan elintarvikkeena saa vielä markkinoida. Pyysin innoissani sosiaalisen median kautta maistelijoita ilmaiselle brunssille, mutta kukaan ei yllätyksekseni ilmoittautunut vapaaehtoiseksi. Mikä ihmisiä vaivaa? Hehän jatkuvasti lentelevät kaukomaihin maistelemaan ties mitä sammakonkoipia. Eikö sirkat enää innostakaan? Voi olla, että mielikuva kaikkea maistelleesta tuttavapiiristäni ei ehkä sittenkään pidä paikkaansa ja suurimmassa osaa länsimaalaisia ötökät edelleenkin herättävät lähinnä puistatusta. Niin kuin minussakin. Olen aina haaveillut matkailusta kaukomaihin, mutta viimeinen asia, mitä siellä olin ajatellut tehdä oli hyönteisten syöminen. Kunnes viime aikoina olen tullut toisiin ajatuksiin. Ihanaa, että voin harjoitella jo täällä turvallisessa kotosuomessa! 

Kuva: Ronja-Ilona Junkkari

Olen päätynyt tämänpäiväiseen kokeiluuni ystävieni myötävaikutuksesta. Olen seurannut alkavaa hyönteisbisnestä sosiaalisen median kautta. Toisaalta olen jo pitkään halunnut vähentää lihansyöntiäni, ensiksi terveydellisistä syistä, viime aikoina enemmän ja enemmän luonnonsuojelullisista motiiveista. Haluaisin olla edelläkävijä, hyvän esimerkin näyttäjä. Silti ostin tänään omatunto kolkuttaen kaupasta saksalaista makkaraa, enkä ihan täysin vielä usko voivani turvata proteiininsaantiani ilman lihaa. FODMAP-vatsalleni ei sovi pavuista kuin kidney-pavut, linssit eivät ollenkaan. Syön silti niitä silloin tällöin ravintoloissa hyvin kypsennettyinä. Nyhtökaurat ja härkikset saavat jo ajatuksena karvani nousemaan pystyyn, sillä tehdasprossessointi yhdistettynä suureen papuproteiinipitoisuuteen korreloi suoraan tiedossa olevan vessassa juoksemiseni määrän kanssa. Siispä... miksi ei hyönteisiä?

Sekasyöjästä hyönteissyöjäksi?

Sekoittelen keittiösomistettani epäluuloisena, tutkin siinä lepäileviä erikokoisia espoolaissirkkojen ruumiita ja tsemppaan itseäni: ”Jos mä pystyn hyvällä ruokahalulla syömään tapettua nisäkästä niin kyllä mun on pystyttävä syömään sirkkaakin...” Säikyn ja inhoan eläviä ötököitä niin paljon, että joudun muistuttelemaan itseäni siitä, että nämä ovat kuolleita. Tiedän ruokani kasvaneen espoolaisessa kontissa ja sirkkojen kokeneen hyvin lempeän kuoleman: ne on pakastettu niin, että ne ensin ovat vaipuneet horrokseen. Mietin, kuinka kauan purkissa säilytetyt sirkat pysyvät syömäkelpoisena, onko hasselpähkinärouhe jo äitelöitynyttä (parasta ennen -päiväähän purkeissa ei ole), ja kestääkö sisuskaluni, joita olen jo ärsyttänyt juomalla kahvia aamulla tyhjään vatsaan. En ole äyriäisallergikko, joita purkin sinetissä varoitellaan, mutta tiedän, ettei vatsani tykkää liiallisista määristä esimerkiksi katkarapuja. Mutta selitykset sikseen! Olen jo päättänyt hypätä, joten nyt mennään!

Rikon sinetin, jossa sanotaan, että niin saa tehdä vasta kun sirkat on hyväksytty elintarvikkeeksi. Olen siis lainsuojaton, jee. Eikä kukaan ole antamassa tarvittaessa ensiapua, en ole edes maininnut kuin yhdelle ystävälleni aikeistani. Sekoitan joukkoon hunajan ja kookosöljyn, ja laitan granolan uuniin. Uunista alkaa leijua herkullisen makea tuoksu. Muistan vinkin lisätä hieman suolaa, joten teen sen sekoittaessani granolaa välillä. Alun kammotus alkaa olla tiessään.

Kuva: Ronja-Ilona Junkkari

Kuva: Saara-Marian granolasta, Saara-Maria Kauppi

Suomalaistietämystä Norjaan

Hyönteisiä syödään suurimmassa osassa maailmaa. Arvioiden mukaan jo yli kaksi miljardia ihmistä käyttää hyönteisiä pääasiallisena proteiinin lähteenään. Suuri osa ulkomailla syötävistä hyönteisistä kerätään lukemani mukaan suoraan luonnosta, mikä on työlästä, eli kaikki hyönteisiä myyvät yritykset ovat kysyttyjä. Suomessa hyönteisiä tuotetaan jo muutamassa paikassa ja mahdollisesti ensi vuonna hyönteisruoka voisi saapua kauppoihin, kun EU:n uuselintarvikeasetus astuu voimaan vuoden alusta. Nyt hyönteisten markkinointi ja myynti elintarvikkeina on Euroopan unionin alueella pääosin kielletty. Uusi asetus tekee myynnistä sallittua mutta luvanvaraista.

Saara-Maria Kauppi on nainen Sirkkapurkkien ja tulevaisuuden hyönteispatukoiden muotoilun takana. Hän tutki pro gradussaan Aalto-yliopistolle 2016 sitä, kannattaako tulevaisuudessa hyönteistuotteita markkinoidessa näyttää kuvaa hyönteisestä. Päästäkseen paremmin sisälle aiheeseen Saara-maria muutti seitsemäksi kuukaudeksi Seinäjoelle porukkaan, jossa kasvatettiin itse sirkkoja. "Se oli hauskaa, sai kunnon sukelluksen aiheeseen! Päivisin tein gradua ja iltaisin puhuttiin hyönteisistä. Koko elämä pyöri hyönteisten ympärillä", Saara-Maria nauraa.

Kuva: Maisa Mutanen

Suomessa kasvatetaan jo hyönteisiä ruoaksi

 

"Finsect-yrityksen johdolla innostettiin maatiloja aloittamaan sirkkojen kasvatusta, koska niillä on jo valmiiksi paljon tilaa ja tilat on helppo valjastaa sirkkojen kasvatuskäyttöön. Tällä hetkellä yksi maatila kasvattaa sirkkoja ja toinen on jo aloittamassa toimintaansa. Seinäjoella oli tuolloin varsinainen hyönteisbuumi: AMK järjesti jopa tuotteistamisen kurssin muotoilun ja liiketalouden oppilailleen, jossa opiskelijat ideoivat uusia hyönteisiin liittyviä muotoiluratkaisuja", Saara-Maria jatkaa. 

Kuva: Maisa Mutanen

Saara-Maria antoi toimeksiannon Lahden muotoiluinstituutin opiskelijoille tehdä hyönteisproteiinipakkausten prototyyppejä, joita hän myöhemmin testasi kuluttajilla. Saara-Maria kertoo, että suosituimmissa pakkauksissa oli viittauksia jo olemassa oleviin makuihin, eikä niissä ollut kuvia hyönteisistä. Iso merkitys oli värillä: naisia kiinnosti – yllätys, yllätys – vaaleanpunainen, ja miehiä musta. Realistinen hyönteisen kuva häiritsi vastaajia enemmän kuin abstrakti hyönteinen. Kyselyn tulokset osoittivat, että naiset reagoivat herkemmin hyönteisen kuvaan kuin miehet.

Huhtikuussa 2017 Saara-Maria on menossa jatkamaan hyönteisten ja muotoilun tutkimista väitöskirjan parissa kolmeksi vuodeksi Norjaan, NTNU-yliopistoon Trondheimiin. Tutkimus liittyy Entowaste-tutkimushankkeeseen, jonka kohde tarkentuu myöhemmin. Läksiäisensä Saara-Maria vietti hyönteisnaamiaisteemalla, tottakai! Tarjoiluna oli valkosipuliöljyssä paistettuja sirkkoja chilin ja persiljan kera. Eräs juhlavieras, joka ei ole vuosiin syönyt lihaa, kertoo, että oli kyllä pieni kynnys maistaa hyönteisiä. Muutaman rohkaisevan jälkeen hän kuitenkin uskalsi, ja ne maistuivat hänen mukaansa ihan sipseille.

Kuva: Ronja-Ilona Junkkari

Ei hullumpi maku

Mutta palataanpa takaisin tamperelaiseen kotikeittiöön... Granolan tuoksu on levinnyt vanhan talon rappuun ja olen päättänyt syödä yhden annoksen alkupalaksi, pääruoaksi sitten jotain perinteistä. Harmituksekseni huomaan unohtaneeni ostaa jugurttia, johon sirkat olisi ollut helpoo piilottaa. Siispä on tyydyttävä riisi-kookosmaitoon, jota kaadan lautaselle reilun lorauksen ruskeaksi paahtuneen sirkkagranolani päälle. Mietin, miksi hyönteisten syöminen on piirtynyt mieleeni niin vastenmieliseksi, että vieläkin epäröin, onko minua kenties joskus pienenä pakotettu syömään jotain vastaavaa? Muisti ei anna osviittaa, se kertoo vain, kuinka veljeni kanssa joskus etelänmatkalla saimme vanhemmiltani kolikon jokaisesta kotilosta jonka sisällön söimme. Matoja kammoan enemmän kuin muita hyönteisiä, en tiedä olisiko minusta maistelemaan jauhomatoja. Mikä tahansa jauhettu saattaisi tosin solahtaa smoothien sekaan helpostikin.

Kuva: Vain vähän kärähtänyt Granola. Ronja-Ilona Junkkari

Upotan lusikkani ”ruokaan” ja pidätän hengitystäni. Enpäs pidätäkään, tämähän maistuu ihan hyvälle! Koitan silti olla katsomatta kovin tarkasti mitä syön, saati miettimästä ruoan ulkomuotoa suussani. (Eli hetken teen juuri niin, uhhh.) Rouskuttaessani granolaani keskityn makuun: Se on toffeinen ja maistuu hieman popcornille. Vanha uunini saattoi paahtaa liian kuumana, sillä ruoka on hieman liian käristynyttä. Makeutusta voisi tavallaan olla lisää, toisaalta kaipaan jo suolaisempaa suuhunpantavaa. Huomaan ottaneeni liian suuren annoksen alkupalatarkoitukseen. Sirkat ovat yllättävän täyttäviä. En silti voisi väittää elämystäni vastenmieliseksi. Minua ei edo eikä okseta. Vatsani on vaiti. Syön lautasen kiltisti tyhjäksi. Hampaisiin jää aineksia, jauhautuneita sirkan jalkoja... mutta minulla on voittajaolo! Voitin ennakkoluuloni, ehkä minusta voisi sittenkin tulla melkein-kasvissyöjä ja hyönteistensyöjä! Noh, kyllä se vaatii vielä aika monta uutta kokeilua ja vielä vakuuttavampia tuotteita... Mutta lupaan, ettei tämä kokeilu jää viimeiseksi!

P.s. Voisikohan turkiskuoriaisiakin syödä - kostoksi siitä, että ovat tuhonneet muutamia omistamiani vaatekappaleita...?

Uskallatko antaa palautetta?

Olen aloittanut tämän hetkisen blogini testimielessä, puhtaasti harjoituksena. Olen ottanut tietoisesti avoimen linjan kirjoituksissani. Tuntuu kuitenkin, että se karkottaa palautteen antajat. Ihmiset eivät uskalla puhua tekstin sisällöstä ja siihen liittyvistä asioista rehellisesti silloin kun niihin liittyy voimakkaasti henkilökohtaisia asioita. Tulee tarve kehua tai kierrellä. Kommenttiosio huutaa tyhjyyttään. Pyydettäessä annetaan kritiikkiä rakenteesta ja ulkoasusta.

Kuitenkin elämä on henkilökohtaista. On helppo piiloutua sen yhteisön taakse, jossa työskentelee. On helppo ottaa virallinen rooli, puhua yleisellä tasolla korulausein, siten kuin on opetettu, unohtaa se mitä ihan itse ajattelee ja tuntee. Sellaisella tasolla ei kuitenkaan ole mitään todellista merkitystä kenellekään. Se ei pelasta ketään, eikä muuta mitään, siihen ei voi samaistua.

Kun kirjoittaa voimakkaan henkilökohtaisella otteella, on vaarana nolata itsensä. On vaarana, että lukija tuntee myötähäpeää. Että hänessä herää muitakin tunteita kuin mielihyvää. Se se vasta vaarallista onkin. Minusta tärkeintä on, että teksti herättää tunteita. Jos se niin tekee, onko se oikeasti vaarallista?

Jos ei teksti ole laadultaan huonoa, niin karkoittaako muistutukset herkistä asioista silti lukijat? Miten mitata lukijan epämukavuusalueelle joutumisen syvyyttä? Miten tiivistää tekstiä niin, ettei pelottavalla alueella tarvitse olla niin kauaa, ettei tee mieli palata? Miten saada kiireinen ihminen lukemaan haastava kirjoitus loppuun asti? Tälläisiä asioita vaikeiksi mielletyistä asioista kirjoittavan kirjoittajan on mietittävä, eikä niihin aina löydy vastauksia. Joskus tekstin sisältö jää näköalattomaksi koska asioista ei uskalleta keskustella, tai niistä keskusteleminen herättäisi liikaa syvältä itsestä käsiteltäväksi nousevia tunteita.

Itse olen tottunut elämään epämukavuusalueella. Siksi en näe asioita samalla tavalla kuin valtavirta. Silti haluaisin koskettaa valtavirtaa. Pikkuriikkisen ravistella, muistuttaa sisäisestä lapsesta, joka niin räikeästi paistaa läpi jokaisesta virkaintoisesta aikuisesta, halusi hän tai ei. Toivoisin että ihmiset uskaltaisivat tutustua tuohon suloiseen lapseen, jolla on aivan valtavasti annettavaa.

Miksi henkilökohtaisella otteella kirjoittaminen pelottaa? Mitä tunteita se sinussa herättää? Uskallatko antaa rakentavaa palautetta?

Taidevoimamiehen päättämispäivä (eli ideoita lasten kanssa puuhailuun)

Tänään kerron taas pienestä suuresta muusastani, nelivuotiaasta viisaasta pojastani... Ja siitä, mitä kaikkea väsynyt äiti jaksaa hänen kanssaan puuhata ja mitä ei.

Olen mielestäni nykyään toivottoman huono leikkimään lasten kanssa, ja toivottoman lyhytjänteinen. Kyllästyn jo kävellessämme puistoon kun ajattelen miten tylsää siellä on. Mielikuvitukseni ja hyvinvointini kärsii sisäisestä marisijastani ja sen kumppanina piikittelevästä "huonosta äidistä" joka vertailee minua jatkuvasti muihin, (muka)superäiteihin ja käveleviin ohjelmatoimistoihin.

Nyt annoin pojalle piilossa olleet joululahjaleimasimet ja lunastin siten itselleni kirjoitushetken. Silläkin uhalla että väriä saattaa löytyä vähän muualtakin kuin pitäisi. Palkinnoksi (Voimaperheet-ohjelmasta oppia ottaneena) lupasin näyttää sen jälkeen tietokoneelta, miten ärrää voi äänittää ja hidastaa. Lopuksi laskemme kuinka monta särähdystä siinä on, kun sanoo "tarra" ja "rusina". Lapseni osaa siis pärisyttää ärrää, mutta ei käyttää sitä puheessaan. Syksyllä hän oppi yyn, ään ja öön hetkessä käytyämme yhden kerran vapaaehtoisesti puheterapeutilla. Keksin tänään bussissa, että voisin koittaa aktiivisesti opettaa ärrääkin. Poikani on aina ihanan innostunut pölhöistä ideoistani.

Päättämispäivä

Lapsellani on tänään päättämispäivä. Hän saa päättää (melkein) kaikesta. (Ainoat säännöt on, että äiti saa päättää, jos jokin asia on vaarallista tai liian epäterveellistä, sekä hyvää käytöstä odotetaan kuten aina). Ensimmäisen kerran vietimme päättämispäivää syksyllä, jolloin meillä oli haasteita uhman kanssa. Poika käyttäytyi yksi päivä päiväkodissa tosi huonosti koko päivän ja illalla sama jatkui. Sitten hän huusi minulle "Minä päätän kaikesta koska aikuiset päättää ihan väärin!" Loppuviikko meni hienosti (se oli myös ehtona) omaa päättämispäivää odotellessa.

Nykyisin poika saa ostaa 30:llä hyvästä käytöksestä ansaitsemallaan tarralla päättämispäivän, tai johonkin sisähuvipuistoon menon. Viimeksi poika halusi syödä maksalaatikkoa, pelata Junior-Aliasta (jonka voitti) ja mennä Hoploppiin. Tänään hän halusi tehdä tehtäväradan lattialle, mennä Ikeaan syömään ja leikkimään, ostaa ärrältä karkkipötkön ja mennä luistelemaan. (Viimeisintä ei sitten kuitenkaan enää jaksanut kaiken tohinan jälkeen.)

Lisäksi olen kannustanut häntä päättämään pienistäkin asioista, koska viimeksi hänelle oli niin opettavaista huomata, kuinka monista asioista aikuiset joutuvat päivässä päättämään ja kuinka rankkaa hommaa se välillä on. Päiväunet tietenkin jäivät pois tänään kuten syksylläkin ja silloin väsyneenä poikani tokaisi päättävänsä ainoastaan valoisan aikaan, koska ei yksinkertaisesti jaksanut enää päättää mistään...

Äidillekin nämä lapsen päättämispäivät tekevät hyvää. Sysään kaikki stressiä aiheuttavat hommani syrjään ja saan luvan kanssa olla niuhottamatta (ikään kuin joku sellaista yleensäkään vaatisi), ja jos haluan kieltää jotain, joudun perustelemaan sen hyvin, ja kääntämään käskyt ja kiellot positiivisiksi, houkutteleviksi vaihtoehdoiksi (onneksi ei joka päivä tarvitse olla näin luova... vaikka toisaalta rennosti ottaminen vapauttaa luovuutta käyttöön ihan itsestään!). Lisäksi huomaan muotoilevani asioita muutenkin positiivisemmiksi ja keksineeni aamutoimiin ja uloslähtöön erinäisiä kisoja palkintoineen, jotka kuitenkin molemmilta unohtuivat - tuntui että itse kisailu ja uuden keksiminen on tarpeeksi innostavaa.

Lapseni myös rakastaa seikkailuja, joiden avulla liikumme paikasta toiseen, kuvitellen eteemme vuoria, rotkoja, jäätiköitä, meriä, soita, viidakoita jne (minä tosin aika laiskana yleensä). Sekin idea tuli äärimmäisen yksinkertaisesta satuseikkailusta Koiramäen Kuusijuhlassa viime joulukuussa. Joskus mietin, mitä muut ajattelevat sekoiluistamme kadulla, mutta tuskinpa niistä kukaan muu loukkaantuu kuin korkeintaan Herra Mielensäpahoittaja ja Aina Inkeri Ankeinen.

"Äiti, sillon kun sä olit pieni niin mä olin sun kanssa. Mä olin sun mielikuvitusystävä!"

Lapseni on todellakin muusani, hän yllättää minut ideoillaan, jutuillaan ja taidoillaan joka päivä. Hän on oppinut jo lukemaan ja rakastan lukea lapsuuteni satuja hänen kanssaan iltaisin ja viikonloppuisin (lapsi lukee otsikot ja painotukset, minä kappaleet). Tällä hetkellä luemme Onnelia ja Annelia sekä Lindgrenin Satuja, seuraavana odottaa mm. Seikkaileva Leikkimökki. Lapseni on innostanut minut kirjoittamaan lastenkirjojen aihioita, joihin ystäväni on alkanut tehdä kuvituksia.

Ja koska lapseni kanssa näen maailman aivan tuorein silmin, en vain pysty katselemaan sitä enää yhtä synkästi kuin muutamia vuosia sitten. Tänään poikani veti lämmikkeeksi tarkoitetun kauratyynyn ripustuslenkeistä selkäänsä ja ilmoitti "Minä levitän repustani taidevoimia... eikun taikavoimia... huoneemme lattialle!" Sitä hän nimenomaan tekee, kiitos hänen! Ja kyynel nousee silmäkulmaani.

Poikani kanssa en myöskään onnistu tekemään katoamistemppuja, joita oikein rakastan. Jo vuosia sitten opin hienon keinon muuttua näkymättömäksi (ja nyt en oikeasti vitsaile, vaan olen ihan tosissani). Se on helppoa, kokeile vaikka: Sen kun rentoudut(!), ajattelet itsesi johonkin aivan muualle - paikkaan jossa viihdyt - ja tadaa, sinua ei enää nähdä! Henkilö, joka tämän minulle opetti, kertoi että kannattaa varoa, sillä kokemus näyttää, että ihmiset voivat tuolloin kävellä sinua päin. Etsi siis itsellesi turvallinen paikka ennen kuin muutut näkymättömäksi!

Aikuisten seurassa tämä kikka toimii takuuvarmasti, mutta lasten kanssa ei, sen olen saanut huomata. Joko se johtuu siitä, että en onnistu useinkaan olemaan rentoutunut vilkkaiden lasten seurassa, tai sitten siitä, että lapseni osaa liikkua niin taitavasti kaikilla aivojen värähtelytaajuuksilla, ajassa ja avaruudessa, ja löytää minut kuitenkin... Veikkaan silti ensimmäistä. Olen nimittäin todella aistiherkkä ja kuormitun helposti jatkuvasta ärsyketulvasta, jota lapsen kanssa olo on.

Parhaat ideat lapsen kanssa puuhailuun tulee siis usein lapselta itseltään. Ja kaikista hölmöimmät jutut, mitä itselle tulee mieleen, kannattaa yleensä toteuttaa - juuri ne, jotka yleensä ohittaisi sekunnin murto-osassa "ihan typerinä". Itse osaan olla oikea ilonpilaaja, ainakin mielessäni, mutta lapseni saa minut yleensä innostettua mukaan hauskanpitoon pelkällä olemassa olollaan. Jos ei pipo kiristä päätä liikaa, niinkuin joskus kun on juonut liikaa kahvia, syönyt liikaa sokeria tai nukkunut liian vähän ja stressannut liikaa... Silloin vain makaan sängyssä ja tyrkkään pojalle tabletin.

Nyt muuten piti mennä luistelemaan, mutta "huomaamattani" vaihdoimme jo ajat sitten leimasimet tablettiin... Ups.

Puolukkaraakakakku sydänystävälle

Teen silloin tällöin raakakakkuja etsimällä ensin kivan reseptin, ja muuntelemalla sitä sitten sen mukaan, mitä kaapista löytyy ja mitä viitsin ostaa. Tällä kertaa etsin ohjetta raikkaasta punaisesta kakusta, jonka olin luvannut tehdä Tampereen seudun yksin- ja yhteishuoltajien yhdistyksen ystävänpäiväetkoille. Päädyin muuntelemaan Suvituuli Siikasaaren parin vuoden vanhaa reseptiä Valentinuksen Raakakakku. Ihmettelin parapähkinäpohjaa (olen ymmärtänyt liiallisen seleenin olevan pahasta ja raakakakkuakin tulee usein syötyä monta palaa päivässä, jos sellainen kaapissa on, vaikka yksikin pala on todella täyttävä.) Siispä vaihdoin pohjan pähkinät. Käytin myös eri marjoja ja tein päälle sydänkuvion, joka ei kuvissa olevassa kakussa ole sitä mitä reseptissäni, koska unohdin kookoshiutaleet ostoslistaltani. Niinpä jouduin kiireessä turvautumaan kaapista löytyneisiin leivontasuklaan jämiin, jotka olin raastanut joskus purkkiin pahanpäivän varalle.

Aineksista ja välineistä

En ole mikään kroisos joten olen tottunut pärjäämään Lidlin pähkinöillä ja halvimmilla köntsätaateleilla, mitä ruokakaupasta löytyy. Surruuttelen sauvasekoittimella ja silppurilla, joka on todella työlästä eikä oikein innosta tarttumaan näihin hommiin kovin usein. Tavallisen sauvasekoittimen käyttö vaatii aikaa ja toisinaan akrobatiataitoja, etenkin kun pieni lapsi kyselee kokoajan vieressä jotain. Jos ei olisi ollut kiire, tai omistaisin kunnon tehosekoittimen, olisin kyllä ottanut hänet mukaan. Tänään jouduin turvautumaan tablettipeleihin.

Raakakakun teko ei minulta yleensä koskaan mene ihan suunnitellusti. Aina unohdan jotain tai sekoilen laskuissa. Tänään huomasin kesken kaiken, että vuokani on liian iso (25cm) ja jouduin kaapimaan taikinan vuoasta lisätäkseni siihen pähkinöitä. Onneksi olin liottanut niitä tarpeeksi. (Liotus on muuten kaiken aa ja oo jos vääntää raakakakkuja leluvälineillä!) Lopputulos on kuitenkin tärkein, ei matkassa olleiden mutkien määrä. Tämä littana, leveä kakku meni kuin kuumille kiville ja maistelijat halusivat ottaa sitä myös kotiin mukaan!

Pohja:

3 dl (liotettua) pähkinäsekoitusta tai pekaanipähkinää

96 g (/12kpl) kivettömiä taateleita

3 rkl reilun kaupan kaakaojauhetta

0,5 tl vaniljajauhetta

Hyppysellinen Himalajan vuorisuolaa

Täyte:

3 dl liotettuja cashew-pähkinöitä

2 dl kookoskermaa (käytin Kara-merkkiä)

3 tl hunajaa

Kypsä banaani (ja 3 rkl pakastebanaanin lientä, koska en ollut tyytyväinen makeuteen)

Hyppysellinen kardemummaa

Hyppysellinen ceylon-kanelia

1 tl soijalesitiiniä

0,5 tl vaniljajauhetta

1 dl sulaa kaakaovoita

Reilu 1 dl sulaa kookosöljyä

Marjakreemi:

2 dl puolukoita (jos käytät muita marjoja, vähennä banaanin määrää koko kakussa)

2 tl psylliumia

Reilu 1,5 dl sulanutta pakastebanaania (käytin liemineen, mutta vetisti vähän liikaa koostumusta)

1 rkl chiajauhoa (härskiintymisen estämiseksi voi olla fiksumpaa ostaa kokonaisia siemeniä)

4 rkl sulaa kookosöljyä

Sydämeen: Kookoshiutaleita

Valmistusohje:

Valmista ensin pohja. Hienonna pähkinät tehosekoittimessa. Lisää taatelit ja anna pyöriä niin kauan, kunnes massa tahmeutuu. Lisää muut ainekset. Laita leivinpaperi halkaisijaltaan 17 cm irtopohjavuokaan ja taputtele massa vuoan pohjalle ja siirrä pakkaseen odottamaan.

Valmista täyte. Huuhtele lävikössä muutamia tunteja tai yön yli lionneet cashew-pähkinät ja sekoita koneessa niin kauan että niistä muodostuu silkkistä kermamaista massaa lisäten pikkuhiljaa kookoskermaa ja huuhdo lopuksi mukaan tölkin jämät noin yhdellä ruokalusikallisella vettä – älä kuitenkaan käytä liikaa vettä ettei seoksesta tule liian vetistä. Lisää kaikki muut ainekset paitsi sulaneet rasvat. Sekoita tasaiseksi massaksi ja lisää lopulta sulatettu kaakaovoi ja sulatettu kylmäpuristettu neitsytkookosöljy. Tarkista makeus. Kaada täyte vuokaan, napauta vuokaa pari kertaa pöydällä, jotta mahdolliset ilmakuplat tulevat pintaan. Laita pakkaseen jähmettymään ainakin puoleksi tunniksi.

Soseuta tehosekoittimella tai sauvasekoittimella marjakreemin ainekset (älä riko konetta jäisillä marjoilla vaan lue käyttöohjeet) ja anna turvota noin kymmenisen minuuttia ennen kuin kaadat seoksen kakun päälle. Anna koko kakun jähmettyä pakkasessa ainakin pari tuntia. Tee vielä lopuksi sydän leivinpaperiin leikatun sapluunan läpi (Huom: tarttuu kiinni, jos ei kreemi ole ollut tarpeeksi kauan pakkasessa). Irrota vuoasta ja tarjoile.

Tervetuloa

Hienoa, että olet löytänyt blogini! Tämä on alku, käännekohta ja loppu. Loppu ajan haaskaamiselle ”pitäisi” ja ”ei pitäisi” -ajatuksille. Käännekohta, koska minulla on vahva tunne siitä, että kaikki on muuttumassa. Muutos on alkanut jo aikaa sitten, kiihtyen kiihtymistään. Kohta se ei ole enää muutosta, vaan tavallista elämää. Uuden alku. Olen vihdoinkin päättänyt aloittaa kirjoittamaan ”toden teolla”. Aion kirjoittaa jatkossa mielenkiinnonkohteistani myös lehtiin, mutta etenkin aluksi varsinkin blogiin, koska minusta on mukavinta kirjoittaa ilman suuria vaatimuksia. Teen niitä kyllä itse itselleni. Minulla on kesken myös kaksi kirjaprojektia, toinen yhteistyössä kuvittajan kanssa. Kerron niistä myöhemmin enemmän, joten ole kuulolla! 

Rakastan kirjoittamista. Rakastan montaa muutakin asiaa, mutta kirjoittaminen tuo minulle suurta nautintoa ja olen alkanut käsittää, että se on sitä mitä minun tulee tehdä isolla teellä. Sisäisen palon tukahduttaminen on tuonut vain pahaa mieltä. Tämä blogi tulee olemaan täynnä kaikkea sitä, mitä päässäni liikkuu: kokeilen mielelläni erilaisia hyvinvointiin liittyviä juttuja ja ruokareseptejä, käyn harrastamassa kulttuuria, otan kantaa yhteiskunnallisiin ja terveysasioihin, ja pohdin asioita syvästi, mutta myös käytännönläheisesti. Viime aikoina olen miettinyt paljon unelmien toteuttamista ja oman elämäntehtävän löytämistä. Olen käsittänyt kärsineeni siitä, että olen kontrollifriikkinä halunnut aina löytää ratkaisun heti ja oman elämäni käsikirjoittajana tietää lopputuloksen valmiiksi. Olen käynyt päässäni ja kehossani (=tunteissani) läpi tuhansia eri lopputuloksia, siksi olen kokeillut niin monenlaisia asioita koittaen nähdä itseni ties missä roolissa, ranskalaissuomalaisen uusperheen äidistä taksikuskiin ja radiotoimittajasta kielten opettajaan. Samalla olen kerännyt mehevää kokemusta käytettäväksi kirjoittamisessa. Kirjoittajan uraa tai ylipäätään luovalla alalla menestymistä en ole ennen uskaltanut katsoa kunnolla silmiin saati lähteä kokeilemaan, kun en ole nähnyt lopputulosta. Itsetuntoni on ollut liian heikko. Olen hyvin herkkä ihminen monella tavoin ja eläydyn tunteilla asioihin useammin kuin muut. Mitään pintaliitoa tai ”tyhjensin tiskikoneen”-blogia et siis täällä pääse seuraamaan. Olen ollut itselleni kamalan ankara ja opiskelu on vain lisännyt kuristavaa perfektionismiani. Niinpä lupaan nyt olla miettimättä ihan jokaista sananmuotoa, jotta tekstiäkin syntyisi vähän tiuhempaan tahtiin kuin ennen. Ehkäpä intoudun antamaan kaunokirjallisiakin tekstinäytteitä joskus...Yritän muistaa myös visuaalisuuden, sillä se jos mikä ruokkii (kirjallistakin) luovuutta.

Kirjoittaja kirjoittaa myös silloin kun ei kirjoita

Opin edellä mainitun sananparren Oriveden Opiston sanataiteen linjalla. Vasta hiljattain olen ymmärtänyt selkäpiitäni myöten mitä se minun kohdallani tarkoittaa. Koko sen ajan, kun olen ollut kirjoittamatta, on alitajuntani työstänyt tulevaa, "kirjoittanut". Olen päässyt taas pitkästä aikaa kunnolla kirjoitusmoodiin. Pääni pursuaa ideoita, enkä ole ehtiä laittaa niitä paperille. Olen yhä useammin onnistunut vaientamaan tai ignooraamaan sisäisen arvostelijani, koska olen tajunnut, että on tärkeämpää kirjoittaa ”ihan tarpeeksi hyvää” tekstiä, kuin toivoa kirjoittavansa parasta ja tuntea loputonta ahdistusta toiveen mahdottomuudesta. Kun rima on ollut liian ylhäällä, en ole saanut kirjoitettua mitään. Muutakin tekemistä kun on riittämiin, kun on tälläinen utelias elämysten hakija. Opistoaikana ihmettelin todella, kuinka joku naiskirjailija, muistaakseni Tuija Välipakka, kertoi kirjoittavansa jopa auton ratissa liikennevaloissa. Nyt kirjoitan itsekin silloin kun leivon, kun kävelen, kun nukun... välillä pää tosin on ylikierroksilla sellaisesta ja vaatii hiljennystä. Mutta on ihan hauskaa editoida päässään tulevia tekstejään, kun tulee kerrankin ymmärretyksi – vaikka sitten vain kuvitelmissaan. Tarvitsen hirveitä määriä muistilappuja ja ruutupapereita joka huoneeseen, että ehdin suttailla joskus ideoitani ylöskin arjen pyörityksessä. Lapseni ollessa pienempi minulla ei ollut kai energiaa tälläiseen, ja toisaalta on hyvä että keskityin lapseeni, kirjoitin vain silloin kun hän oli hoidossa tai nukkui. Siinä taitaa nyt olla kuitenkin enemmän kysymys uudesta, positiivisemmasta asennoitumisesta kaikkeen, kuin maanisuudesta. Olen ymmärtänyt, etten voi hävitä mitään, jos yritän. Multaanhan me kaikki täältä lopulta päädymme. Tai sitten tietokoneemme ja muistitikkumme hukkuvat sulavien napajäiden alle. Ja sanottavaa minulla riittää, sillä avaan teksteissäni lähes aina itseäni. Uskon että se jos mikä kiinnostaa lukijoita. Voi vaikka löytää jotain samaistumispintaa.

Täten kutsun sinut sydämellisesti tervetulleeksi mukaan lukemaan pätkiä tästä pienestä seikkailustani elämässä. Toivottavasti niistä on sinulle hyötyä!